Piispa Teemu Laajasalon saarna Papiston päivien messussa 30.9.2026 klo 9 Kallion kirkossa
Kukaan ei saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis. Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla.
Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
Kol. 2:16–23
Arvoisa papisto, hyvät ystävät, kära vänner, ärade festpublik, hyvät työtoverit,
tänäkin vuonna me vietämme keskuudessamme monenlaisia pappisvihkimyksen vuosijuhlia. Joillakin teistä tulee täyteen viisi vuotta, toisilla kaksikymmentä, neljäkymmentä tai enemmän. Olen aika varma, että olen saanut itse osallistua Suomen kirkkohistorian pisimpään palvelleen papin ordinaation vuosijuhlaan – 11 vuotta sitten keväällä tuossa kappelisalissa vietettiin rovasti Päivö Parviaisen 80-vuotispappisvihkimysjuhlaa. Kaksi kuukautta juhlien jälkeen siunasin hänet 102 vuoden 10 kuukauden iässä taivasmatkalle tuossa alttarin edessä. Päivön asenteesta voimme me nuoremmat jotain oppia. Ordinaation 80-vuosijuhlassa hän opetti pöytäseuruetta ja sanoi, että vanhaksi elää, kunhan tekee joka päivä vatsalihaksia eikä suostu laulamaan surullisia virsiä. Asenne oli kohdallaan muutenkin. Kysyin häneltä juhlien jälkeen eräänä sunnuntaiaamuna: kuinka rovasti voi. Hän vastasi: tunnen itseni vahvemmaksi kuin koskaan.
Hyvät ystävät,
tänä vuonna tulee kuitenkin vielä paljon enemmän vuosia kuluneeksi erään tärkeän vanhemman kollegamme vihkimyksestä. Tänä vuonna vietämme hänen ordinaationsa 1640-vuotisjuhlaa.
Johannes Krysostomos vihittiin papiksi Antiokiassa vuonna 386. Kuten sittemmin tiedämme, hänestä tuli yksi kirkon historian suurimmista saarnaajista. Kultasuu, kuten hänen nimensä myöhemmin kuului. Pappeudesta kirjoittaessaan Krysostomos ei kuitenkaan ensimmäiseksi kuvaa viran kunniaa. Hän kuvaa sen vaikeutta.
Hänen mukaansa papilla pitäisi olla tuhat silmää. Papin virka on vaikea ja pappi tarvitsisi tuhat silmää, jotta näkisi joka suuntaan. Pappi ei elä vain itseään varten vaan suurta ihmisjoukkoa varten.
Tuhat silmää.
**
Hyvät työtoverit,
ajattelen, että me papit ymmärrämme jotakin tuosta Krysostomoksen kuvasta. Meillä on vain kaksi silmää, mutta niin paljon pitäisi nähdä.
Pitäisi nähdä jumalanpalvelukseen tullut ihminen ja se, joka on lakannut tulemasta. Pitäisi nähdä seurakunnan keskellä yksinäiseksi jäävä. Pitäisi nähdä lapsi, jonka turvallisuus järkkyy, ja vanhus, jonka elämänpiiri pienenee. Pitäisi nähdä ihminen, joka kaipaa puhetta Jumalasta, ja ihminen, jolle koko kirkon kieli on muuttunut vieraaksi. Pitäisi nähdä ne, joiden hätä ei näy päällepäin.
Samalla pitäisi nähdä kokonainen kirkko. Jäsenmäärät. Talous. Rakenteet. Keskinäisen luottamuksen mureneminen. Hengellisen kielen oheneminen. Sukupolvet, joiden suhde kristinuskoon on kokonaan toinen kuin oman sukupolven.
Ja pitäisi nähdä maailma. Kasvava eriarvoisuus. Sodat. Luomakunnan haavoittuvuus. Ihmiset, joiden elämää määrittää köyhyys, yksinäisyys tai kokemus siitä, etteivät he mahdu muiden joukkoon.
Ja vielä pitäisi nähdä oma seurakunta, omat työtoverit, oma perhe. Ja oma sielu. Tuhat silmää.
Luulen, että vuosijuhlien myötä pappeudesta oppii ainakin tämän: kaksi silmää ei riitä. Aina jää joku näkemättä. Mitä enemmän ymmärtää tästä virasta, sitä enemmän ymmärtää myös kaiken sen, mitä ei osaa.
**
Hyvä seurakunta,
olisikohan niin, että tässä kahden silmän riittämättömyydessä papin kokemus osuu johonkin, mikä on meidän ajassamme paljon pappeutta laajempi kokemus? Me elämme vaatimusten keskellä, joihin kaksi silmää ei tunnu riittävän.
Päivittäin näemme puhelimiltamme toisten ihmisten saavutukset – onnistumiset, työn, kaukomatkat, siistit kodit, terveet ruumiit, onnelliset perheet ja erilaiset elämykset. Kaiken sen, mitä elämä voisi olla ja mitä minä voisin olla.
Näemme myös toisenlaisia kuvia – kuvia, jotka soittavat omiatuntojamme. Puhelimemme tuovat aamusta iltaan eteemme kärsimystä, johon emme pysty vastaamaan. Nykyihminen näkee enemmän maailmaa kuin yksikään sukupolvi ennen meitä.
Näemme sodat reaaliajassa. Tiedämme tarkalleen, millaisissa oloissa tavaramme valmistetaan. Tiedämme tarkalleen kulutuksemme seurauksista. Tiedämme tarkalleen ilmastonmuutoksesta, köyhyydestä, syrjinnästä ja siitä, kuinka eri tavoin ihmiset joutuvat kantamaan elämän taakkoja.
Tämä tieto synnyttää todellisia velvollisuuksia. Meidän pitää suojella luomakuntaa. Meidän pitää puolustaa heikkoa. Meidän pitää yrittää ymmärtää ihmistä, jonka elämä on erilainen kuin omamme. Meidän pitää kantaa vastuuta siitä, mitä tekomme aiheuttavat toisille.
II
Hyvät ystävät, mitä ihminen tekee, kun hän tunnistaa hyvän – ja huomaa, ettei riitä siihen? Yksi vastaus on hyvin perinteinen. Hän yrittää enemmän.
Siitä tämän päivän Kolossalaiskirjeen teksti puhuu. Kolossassa ihmisille sanottiin: älä tartu, älä maista, älä kosketa. Oli ruokia, juomia ja juhlapäiviä. Oli ankaraa ruumiin kurittamista, nöyryyttä ja hengellisiä kokemuksia. Jotkut kerskuivat näyillään ja enkelien palvonnalla. Kaiken yllä oli piilevä uskonnollinen vaatimus: Kristus ei yksin riitä. Jos tahdot todella päästä pitkälle, tarvitaan vielä jotakin lisää. Kristus kyllä – mutta Kristus ja tämä.
Juuri siksi Paavali palauttaa kaiken Kristukseen. Ruokia ja juhlapäiviä koskevista määräyksistä hän sanoo: ne ovat vain varjo, mutta itse todellisuus on Kristuksessa.
Näyillään kerskuvista hän sanoo: he eivät pidä kiinni päästä, Kristuksesta, jonka varassa koko ruumis elää ja kasvaa. Ja lopulta käskyistä ”älä tartu, älä maista, älä kosketa” hän sanoo: ne kyllä näyttävät viisailta, mutta ne ovat ihmisten käskyjä ja oppeja.
Koko raamatunpaikan läpi kulkee yksi ja sama kysymys: Riittääkö Kristus – vai tarvitaanko Kristuksen lisäksi vielä jotakin, jotta ihminen olisi todella kelvollinen?
Paavali näkee vaaran hämmästyttävän tarkasti. Lakihenkisyyttä on vaikea tunnistaa juuri siksi, että se pukeutuu yleensä hyvään.
Jokainen aika synnyttää oman lakihenkisyytensä. Se sanoo: tee enemmän. Luovu enemmän. Koe enemmän. Ole tietoisempi. Ole puhtaampi. Ole vastuullisempi. Vähitellen kristinuskon sanoma alkaa salakavalasti venyä suorittavammaksi.
Kirkossa se on joskus tarkoittanut luetteloa asioista, joita kunnollinen kristitty tekee ja joita hän ei tee. Meidän aikanamme luettelo voi olla toisenlainen. Hyvä ihminen ymmärtää oikeat asiat, kuluttaa oikein, puhuu oikein, tunnistaa oman asemansa, kantaa vastuunsa maailmasta ja suhtautuu oikein kaikkiin aikamme suuriin moraalisiin kysymyksiin.
Monet näistä vaatimuksista ovat hyviä. Mutta jos niistä tulee julistuksemme varsinainen sisältö, kirkolla ei lopulta ole ihmiselle muuta sanottavaa kuin maailmallakin: Sinun pitäisi.
Näitä sanoja nykyihminen kuulee jo kaikkialta. Paavali tekee Kolossalaiskirjeessä toisen liikkeen. Hän ei anna kristityille parempaa luetteloa. Hän palauttaa heidät Kristukseen, Päähän, josta koko ruumis saa ravintonsa ja jonka varassa se kasvaa.
Tässä on koko tekstimme keskus. Laki voi näyttää minulle hyvän. Se voi käskeä minua rakastamaan. Se voi paljastaa itsekkyyteni ja tehdä näkyväksi sen, minkä jätin tekemättä. Mutta laki ei voi antaa minulle sitä, mitä se vaatii. Kasvu tulee Päästä, Kristuksesta. Jumala antaa kasvun.
Uskomme sanoma ei lopulta ole: kyllä sinä sittenkin riität. Uskomme sanoma on: Kristus riittää.
III
Hyvät papit,
jos maailmassa on jo niin monta ääntä, jotka osaavat lukea rakkauden lakia ja sanoa ihmiselle, millainen hänen pitäisi olla, miksi Kristus on asettanut kirkkoonsa pappisviran?
Miksi meidät on vihitty tähän virkaan? Ei siksi, että me näkisimme kaiken tai onnistuisimme siinä, missä muut epäonnistuvat. Pappi tuntee saman rajallisuuden kuin ihminen, jonka rinnalle hänet lähetetään. Hänkin tietää, mitä on nähdä liian vähän, rakastaa liian vähän ja jäädä sen hyvän alapuolelle, jonka itse tunnistaa hyväksi.
Silti meille on uskottu jotakin. Kun Krysostomos puhui papin tuhannesta silmästä, Martti Luther puhui papin yhdestä suusta.
Luther uskalsi sanoa siitä häkellyttävän paljon: kun Kristuksen sanaa saarnataan, papin suu on Kristuksen suu. Ääni on ihmisen, mutta sana ei ole hänen.
Tässä on meidän virkamme salaisuus. Meille ei annettu tuhatta silmää. Mutta meille annettiin yksi suu.
Suu, joka lausuu kasteen sanat. Suu, joka lukee seurakunnalle Jumalan sanaa. Suu, joka lausuu siunauksen. Suu, joka toistaa Kristuksen omat sanat leivän ja viinin kohdalla. Suu, joka sanoo ihmiselle: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.
Ajatelkaa, mikä virka meille on uskottu.
Hyvät ystävät,
meidän äänemme väsyy. Kristuksen sana ei väsy. Meidän katseemme erehtyy. Kristuksen armo ei erehdy. Me emme näe kaikkia. Kristus näkee. Me emme kanna kirkkoa. Kristus kantaa. Me emme anna sanalle sen voimaa. Sana antaa voiman meille.
Hyvät työtoverit, teidät on vihitty seisomaan juuri siinä kohdassa, jossa ihmisen omat sanat loppuvat. Teidät on lähetetty sairaalasänkyjen äärelle ja hautausmaille, kastemaljojen viereen ja surevien koteihin. Teidät on lähetetty alttareille ja saarnatuoleihin. Teidät on lähetetty niiden luo, jotka uskovat vahvasti, ja niiden luo, jotka eivät enää tiedä, mihin uskovat.
Teidät on lähetetty tämän levottoman, vaativan ja haavoittuneen ajan keskelle. Ei siksi, että teillä olisi tuhat silmää. Vaan siksi, että teillä on yksi suu. Siksi, että Kristus tahtoo yhä saada tässä maailmassa äänensä kuuluviin, jokaisena vuotena ja jokaisella vuosikymmenellä, papin suulla.
Kristus itse on teistä jokaisen kutsunut. Kristus itse haluaa jokaisen teistä tänäänkin maailmaan lähettää.
Aamen.