Piispa Teemu Laajasalon tervehdys Helsingin diakonissalaitoksen Ihmisarvo tänään -tilaisuudessa 21.9.2026

Arvoisat kuulijat, hyvät ystävät,

kiitos projektipäällikkö Maiju Lehto ja professori Juho Saari kiinnostavasta puheenvuorosta.

Diakonissalaitoksen valtuuskunnan puheenjohtajana minun on helppo olla tänään kiitollinen. 160 vuoden ajan Diakonissalaitos on kulkenut siellä, missä ihmiselämä on ollut hauraimmillaan. Se on pitkä historia, mutta vielä tärkeämpää on, että työ jatkuu tässä ajassa.

Minulle annettiin otsikoksi kysymys: Kenet me jätämme näkemättä? Siinä on oikeastaan neljä tärkeää sanaa: kenet, me, jätämme ja näkemättä. Kysymys ei siis ole vain siitä, kuka jää näkymättömäksi. Kysymys on meistä. Näkemättä jääminen ei vain tapahdu.

Ajattelen kolmea ihmisryhmää.

Ensimmäiseksi jätämme helposti näkemättä ne, joiden hätä on piilossa. Kaikki kärsimys ei näy päällepäin. Yksinäisyys ei näy. Ihmisen kokemus siitä, ettei kukaan tarvitse häntä tai ettei hän kuulu mihinkään, voi kätkeytyä hyvin tavallisen elämän taakse.

Toiseksi jätämme näkemättä ne, joiden hätä pelottaa meitä. On helppo lähestyä sellaista kärsimystä, jonka ymmärrämme. Paljon vaikeampaa on lähestyä ihmistä, jonka käytös on vierasta, erilaista, sekavaa, arvaamatonta tai uhkaavaa – ihmistä, jonka elämä on niin kaukana omastamme, että ensimmäinen reaktiomme on ottaa etäisyyttä.

Pelko kaventaa katsetta. Se saa meidät näkemään ihmisessä ongelman ennen kuin näemme ihmisen. Diakonia ei ole diakoniaa, jos se on sisäsiistiä.

Ja kolmanneksi – ja tähän haluan erityisesti pysähtyä – jätämme helposti näkemättä ne, joiden hädän ajattelemme olevan heidän oma vikansa.

Ehkä juuri tässä ihmisarvopuheemme punnitaan. On helppo puolustaa viattoman uhrin ihmisarvoa.

Mutta entä syyllisen? Ihmisen, joka on itse rikkonut elämäänsä ja muiden elämiä? Ihmisen, joka on käyttänyt päihteitä, valehdellut, pettänyt luottamuksen, tehnyt rikoksen? Joka on saanut uuden mahdollisuuden – ja pilannut senkin?

Ihmisen, jota olemme auttaneet kymmenen kertaa ja joka tulee yhdennentoista kerran takaisin samaan tilanteeseen? Näemmekö hänessä vielä ihmisen?

Jos ihmisarvo kuuluu vain viattomille, kunnollisille ja oikein valinneille, silloin emme oikeastaan puhu ihmisarvosta. Ihminen ei ole yhtä kuin riippuvuutensa. Ei rikosrekisterinsä. Ei velkansa. Ei diagnoosinsa. Ei epäonnistumisensa.

Ihmisarvo ei riipu edes siitä, katuuko ihminen meidän mielestämme riittävästi. Ihmisarvo ei katoa silloin, kun meidän kärsivällisyytemme katoaa.

Ihmisarvo ei ole palkinto onnistuneesta elämästä. Sitä ei ansaita kunnollisuudella. Sitä ei menetetä epäonnistumalla.

Diakonissalaitoksen säännöissä säätiön tehtävänä on Kristillinen palvelutyö. Se voi kuulostaa vähän vanhahtavalta tai herättää kysymyksiä, mitä se oikein tässä ajassa tarkoittaa. Tätä se tarkoittaa.

Kristillisen palvelutyön katseen pitää nähdä ihminen sielläkin, missä muut näkevät epäonnistuneen, hankalan tai toivottoman tapauksen.

**

Kristillisessä perinteessä on vanha ja viisas ajatus: parannusta tehdään omista synneistä, ei naapurin synneistä. Siksi tämä kysymys koskettaa myös meitä Diakonissalaitoksella.

Juuri meidän Diakonissalaitoksella pitää kysyä: kenet me jätämme näkemättä? Keiden hätä sopii meidän toimintatapoihimme – ja keiden ei? Kenen auttaminen tuntuu palkitsevalta – ja kenen kohdalla turhaudumme? Kenen auttamisesta kehutaan ja kenen auttamisesta haukutaan? Kenen näkeminen on muodikasta ja kenen ei?

Ihmisarvosta puhuttaessa meidän ei ensimmäiseksi pidä kysyä, ketä täällä ei nähdä tai ketä muut eivät näe. Meidän pitää kysyä: ketä me emme näe? Ketä minä en näe?

Ja sitten uskaltaa kääntää katse juuri sinne.