Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kirkolliskokous,
kiitos tulevaisuusvaliokunnalle strategiaprosessien jatkopohdinnoista. Tulevaisuusvaliokunnan henkeen on helppo yhtyä. Strategiatyöskentelyn entisen ohjausryhmän entisenä puheenjohtajana haluan käyttää vähän yleisluonteisemman puheenvuoron.
Olen kuunnellut viime vuosina varmastikin yliannostuksen verran kirkon strategiapuhetta, kehittämispuhetta ja rakennepuhetta. Olen seurannut toistuvia aloitteita ja hankkeita. Näillä hankkeilla halutaan hyvää. Ne ovat kirkonrakastajien hankkeita.
Yksi kysymys on kirkastunut mieleeni. Mikä meitä estää? Mikä meitä estää? Mikä on meidän onnistumisemme este? Mikä meitä estää tekemästä nyt ja heti niitä muutoksia, joiden avulla voimme onnistua yhdessä?
Minun huoleni on se, että me olemme mestareita suunnittelemaan. Olemme mestareita erittelemään. Olemme mestareita kirjoittamaan toiveita. Ja aina löytyy organisaation tai hallinnon taso, joka mielestämme on syy siihen, että emme onnistu. Omassa mielessämme este on aina jossain muualla.
Nämä sanat eivät tarkoita sitä, että meidän ei pitäisi käyttää aikaa suunnitteluun, strategioihin ja papereihin – mutta mittasuhteen pitää olla oikea. Ja nyt se ei mielestäni sitä ole.
Meidän pitää tehdä ero ongelmiemme syiden ja tekosyiden välille. Kehittämispuhe voi muuttua hyveestä paheeksi. Sitä on tärkeä varoa. Varsinkin, koska kehittämispuhe valuu seurakuntiin asti. Kehittämis- ja rakennepuhe valuu etulinjaan. Rakenteiden syyttelystä voi tulla tekosyy tekemättömyydelle. Jos ajattelemme, että muutos tapahtuu vasta jonkin hallinnollisen prosessin tai hankkeen jälkeen, valehtelemme itsellemme. Ja annamme jatkuvan syyn aloittaa uusia hankkeita. Silloin väistämme vastuutamme emmekä hyväksy totuutta. On helpompi aloittaa hanke kuin soittaa seurakuntalaisille.
Samalla tavalla ajatus ja haaveilu siitä, että todellinen hurskaus löytyy, kun kirkko köyhistyy, heikentyy tai kun julkisoikeudellinen asema muuttuu, on oman epäonnistumisen naamioimista jaloudeksi. Se on vastuuttomuuden hengellistämistä. Se on tekopyhyyttä ja myös rienaavaa oikeasti köyhiä etelän kirkkoja kohtaan.
Hyvät kirkolliskokouksen ystävät,
Meidän pitää varoa yksinkertaisten asioiden vääränlaista monimutkaistamista. On monia asioita, joilla on huima vaikutus, mutta joissa esteet ovat meidän päissämme ja toiminnassamme, ei papereissa tai rakenteissa. Sanon tässä kolme esimerkkiä.
Ensimmäisen (1) esimerkin ongelma olkoon lasten kastamattomuus ja yksi ongelman ratkaisuista kastamattomien lasten perheisiin yhteydessä oleminen. Me voimme tehdä siitä monenlaisia kasvuvaihekartoituksia, projekteja ja hankkeita tai sitten voimme todeta, että nykyisen kirkkolainsäädännön mukaan kirkkoherran on vastattava siitä, että perheisiin ollaan yhteydessä. Ja sen on nyt tapahduttava laadullisesti, taitavasti, johdonmukaisesti, tuloshakuisesti, todennettavasti ja mitattavasti. Eli paperiprosessien sijasta kirkkoherra pistää pappinsa hommiin ja valvoo sitä. Tähän ei tarvita hanketta tai rakennemuutosta.
Ajatelkaa toista (2) esimerkkiä, joka oikeastaan on minun vastuullani viime kädessä. Helsingin seurakuntayhtymän seurakuntiin liittyvien ja eroavien ihmisten erotus on aika tarkkaan 5000 henkilöä vuodessa. Jos siis saataisiin joka vuosi 5000 ihmistä pysymään kirkon jäseninä tai liittymään jäseniksi, koko vuosikymmeniä jatkunut jäsenmäärän väheneminen loppuisi kuin seinään Helsingissä. Se, mitä on pidetty luonnonlakina, muuttuisikin. Onko 5000 paljon vai vähän? Vastaus löytynee suhteuttamalla se noin 1300 seurakuntayhtymän ja seurakuntien työntekijään. Jos 5000 jaetaan vuoden päivillä, jäämme miinuspuolelle 13 henkilöä vuoden jokaisena päivänä. Se kuulostaa paljolta, mutta sitten, kun katsoo 1300 henkilön työvoimaa, tajuaa, että se tarkoittaa, että työntekijöistä yhden prosentin pitäisi onnistua joka päivä ja 99 prosenttia saisi epäonnistua joka päivä. Joka sadannen täytyisi siis onnistua luomaan sellainen kontakti päivän aikana yhteen ainoaan ihmiseen jollain konstilla, että kirkon jäsen ei haluakaan erota kirkosta tai uusi ihminen haluaa liittyä. Ja tähän ei tarvita hanketta tai rakennemuutosta.
Kolmas (3) esimerkki olkoon kysymys siitä, väheneekö väki seurakuntien messuelämästä ja onko uusien ihmisten entistä vaikeampi tulla mukaan, kun kirkkosaleissa ei ole ihmisiä, joiden joukkoon mennä tai tutustua.
Meillä on yli 20 000 työntekijää ja päälle melkein 10 000 luottamushenkilöä. Yhteensä aika lailla 30 000 ihmistä, jotka saavat palkkaa tai palkkioita kirkolta. Jos jokainen ottaa omia läheisiään perheestä, sukulaisista tai kavereista kaksi tai kolme ja sitoutuu käymään messuissa joka sunnuntai, meillä on 100 000 ihmistä joka sunnuntai messussa, vaikka kukaan muu ei kävisi. Jos jokainen meistä 30 000 ottaakin mukaan perheestään tai lähipiiristään viisi tai kuusi, meillä on tuplamäärä, eli 200 000 odottamassa muita tulijoita messussa. Tähän ei tarvita hanketta tai rakennemuutosta.
Rakkaat ystävät,
minä tiedän, että rupean jo tässä kohdassa kuulostamaan verkostomarkkinoijalta tai lomaosakekauppiaalta, mutta nämä numerothan ovat totta. Nämä ovat kauheita numeroita meidän kannaltamme. Missä tahansa pienemmin resursoidussa kirkossa näitä tavoitteita pidettäisiin pieninä ja helppoina.
Nyt joku sanoo, että nämä ovat epärealistisia. Vastakysymys kuuluu, miten niin? Ensin voi todeta, että mikään kolmesta edellisestä esimerkistä ei vaadi minkäänlaista komiteaa, kehittämistä, lisärahoitusta tai rakennesuunnittelua. Kaikkia noita voi alkaa tehdä ensi viikolla heti. Riippumatta siitä, onko meillä seurakuntia 10, 100 tai 1000 tai onko meillä seurakuntayhtymämalli tai hiippakuntamalli tai millä nimellä mitäkin niistä kutsutaan. Kaikki nämä ovat tehtävissä heti.
Siksi olennainen vastaus kysymykseen onkin, miksi tämä tuntuu meistä epärealistiselta. Tai miksi emme toimi jo nyt?
Arvoisa kirkolliskokous,
Edustaja Olli Löytty esitti eilen tärkeän kysymyksen siitä, meneekö meillä tavoitteet ja keinot sekaisin – siis puuttuuko strategisten painopisteiden luettelosta se, mitä niillä tavoitellaan. Tämä on tärkeä kysymys.
Vastaisin näin, että me voimme valita strategioita, mutta emme käsittääkseni voi valita perimmäisiä tavoitteitamme, perimmäistä visiota. Ne on meille annettu ja ilmoitususkonnon luonteeseen kuuluu, että ne myös otetaan annettuna.
Perimmäisiä tavoitteita meillä käsittääkseni on kolme. Meillä on ensinnäkin tavoite, että kaikki ihmiset uskovat Jeesukseen ja pääsevät taivaaseen. Meillä on toiseksi tavoite, että Jumalan valtakunta on läsnä jo tässä ajassa ja radikaali lähimmäisen rakkaus toteutuu tavalla, joka on tälle maailmalle vieras. Ja kolmanneksi meillä on tavoite, että kirkko, Jumalan itse synnyttämänä, voi hyvin ja pystyy tekemään työtään Jumalan kunniaksi ja ihmisten hyväksi.
Me olemme virallisesti huolissamme siitä, onko kirkko ulkokehällä oleville seurakuntalaisille tai kirkkoon vielä kuulumattomille merkityksellinen. Onko kirkko merkityksellinen? Mutta eikö meidän pitäisi olla ensiksi huolissaan siitä, onko kirkko merkityksellinen meille. Työntekijöille. Luottamushenkilöille. Kun teemme papereita ja strategioita maallistumista vastaan, pitäisikö meidän aloittaa itsestämme ja lähipiiristämme? Onko meidän helpompi osallistua työryhmiin kuin sunnuntaina seurakunnan jumalanpalvelukseen? Onko helpompi kirjoittaa hankkeita kuin opettaa omalle lapselle iltarukousta tai viedä omia kavereita kirkkoon?
Kirkon elämä ei tapahdu kokoushuoneissa. Kirkon totuus ei toteudu toimikunnissa. Kirkon tunnusmerkit eivät täyty työryhmissä. Kirkon haasteet eivät ratkea hankkeilla. Taivas ei laskeudu maan päälle Turun kristillisen opiston kokoussalissa eikä Etelärannan neuvottelukopeista löydy uutta Jerusalemia. Kirkko elää seurakunnissa. Meidän täytyy kaikin tavoin varoa, että vääränlainen kehityspuhe ei valu sinne. Kirkon vaikuttavin ja maailmaa muuttavin työ tehdään seurakunnissa. Se on työtä, jota tehdään ja voidaan tehdä jo nyt. Tavoitteellisesti ja mitattavasti. Ilman yhtään hanketta, ilmaan yhtään työryhmää ja ilman yhtään neuvottelupäivää. Ja sellaista työtä meidän täytyy täällä kaikin tavoin tukea ja rohkaista.