Saarna pappisvihkimyksessä 3.11.2007 Helsingin tuomiokirkossa
Näin sanoo Herra: – Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan. Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulu itkun ääntä, ei valitusta. (Jes. 65:17-19)
Rakkaat seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät
Pyhäinpäivä on muistelemisen, kaipauksen ja surun päivä. Pyhäinpäivän paikka on hautausmaa. Käymme sytyttämässä kynttilät niiden haudoille, joita kaipaamme. Seurakuntien kirkoissa luetaan tänä iltana niiden nimet, jotka kuluneen vuoden aikana ovat siirtyneet ajasta iankaikkisuuteen. Tänään Helsingille voisi antaa nimen ”kaipauksen kaupunki” tai ”surun kaupunki”.
Kovin toisenlaisia ovat sävyltään ne raamatunkohdat, jotka tänään tässä tuomiokirkossa luetaan. Profeetta Jesaja puhuu ”ilon kaupungista”. Koko Jesajan kirjasta luettu kohta on täynnä iloa: ”Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan. Ja minä riemuitsen Jerusalemista, iloitsen kansastani. Ei siellä enää kuulu itkun ääntä, ei valitusta.”
Tämän pyhän evankeliumi puolestaan kertoo, miten autuaita eli onnellisia ihmiset saattavat olla. Ja lopuksi evankeliumi kehottaa: ”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Joh. 3:15) Päivän rukous päättyy pyyntöön: ”Vie meidät päiviemme päättyessä pyhiesi joukkoon ikuiseen iloon.” Pyhäinpäivän virsi alkaa sekin iloisilla sanoilla: ”Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun, kun pyhille soit levon siunatun”.
Pyhäinpäivä on siis merkillinen sekoitus surua ja iloa, kaipausta ja kiitollisuutta. Voiko tätä sekalaista tunteiden vyyhtiä mitenkään ymmärtää? Voivatko suru ja ilo tavata toisensa, voivatko ne olla yhtä aikaa voimassa?
Pyhäinpäivän erikoisuuksiin kuuluu, että aika tuntuu pysähtyvän. En ajattele nyt vain sitä ulkonaista hiljentymistä, joka on pyhäinpäivälle ominaista. Onhan tämä päivä muuten vielä yksi niitä lepopäiviä, jolloin kauppaa ei käydä, vaan joka on varattu muille toimille, ajatuksille ja harrastuksille, ehkäpä pyhillekin.
Pyhäinpäivänä menneisyys ja tuleva kohtaavat. Ajatuksemme kääntyvät taaksepäin, niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka olemme menettäneet. Muistaminen on menneisyyteen palaamista, historiaan katsomista.
Samaan aikaan pyhänpäivänä katsotaan eteenpäin, siihen salattuun ja arvoitukselliseen todellisuuteen, josta kukaan ei ole tullut takaisin kertomaan. Pyhäinpäivänä aavistellaan ja hapuillaan kohti taivasta, kohti toista todellisuutta, kohti Jumalan maailmaa.
Tänään siis eilinen ja huominen tapaavat toisensa. Kumpikin ovat läsnä yhtä vahvasti. Tuntuu jopa siltä, että aika aivan kuin seisahtuu. Outo nykyhetken tila.
* * *
Kaksituhattalukua aloitteleva ihminen elää hetkellisyyden ja pistemäisyyden kulttuurissa. Olemme rakastuneet nykyhetkeen, mutta olemme myös sen vankeja. Nyt, heti, tässä. Elämä on kuin formula-ajoa, jossa aikayksiköt ovat tuhannesosasekunteja. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin välkkyvä valojuova. Olemme kuin pikavipin ottajia: eilisen velat eivät saa painaa mieltä, tulevaa ei kannata murehtia. Eilistä emme muista, huomisesta ei ole väliä, mikä aika on nyt? Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.
Pistemäisesti ja hetkellisesti elävä ihminen kadottaa taidon surra, mutta myös kyvyn iloita. Naurua ja vitsejä voi kyllä olla, mutta onko kestävää iloa?
* * *
Menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteenkuuluminen on edellytys syvän ilon löytämiselle. Kristillisen uskon voima on siinä, että se katselee nykyhetkeä menneisyyden ja tulevaisuuden valossa.
Menneisyydessä on toki paljon surun aiheita. Jesajakin tietää, että taaksepäin katsominen voi tuottaa murhetta. Omat virheratkaisut ja yhteiset erehdykset painavat mieltä. Sen vuoksi hän haluaa kehottaa: ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”
Mutta menneisyydessä on myös paljon ilonaiheita. Menneisyys on täynnä erilaisia lahjoja, joita Jumala on antanut meille. Jumala on tehnyt paljon hyvää niin minun elämässäni kuin minun kansani elämässä.
Menneisyydestä tulee iloa, kun katsomme siihen hyvään ja niihin lahjoihin, joita olemme saaneet. Ilo on kiitollisuutta siitä, mitä olemme saaneet. Ilottomuus on sitä, että kieltäydymme näkemästä niitä lahjoja, joita Jumala on meille antanut.
* * *
Jesajan sana katsoo kuitenkin vielä enemmän tulevaisuuteen. Jumala lupaa: ”Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan…, te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. Katso, ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin, teen riemuitsevaksi sen kansan.”
On merkillistä, että Jumala käyttää tulevasta toiminnastaan sitä sanaa, jonka me olemme tottuneet liittämään maailman alkuun, siis luomiseen. Jesajan sanassa Jumala sanoo kolme kertaa ”minä luon”. ”Minä luon uuden taivaan ja uuden maan.” ”Te saatte iloita… siitä, mitä minä luon:” ”Ilon kaupungiksi minä luon Jerusalemin.”
Jumalan luomistyössä menneisyys ja tulevaisuus, aika ja ikuisuus kohtaavat toisensa. Jumalan rakkaus ja hyvyys ovat loputtomia. Hän on hyvä eilen, tänään ja iankaikkisesti
Ihminen, joka panee toivonsa Jumalaan, vapautuu pistemäisen elämän orjuudesta. Sinulla on Jumala, joka on kulkenut kanssasi jo eilen ja joka kulkee kanssasi myös huomenna.
Suruja ja murheita emme ehkä voi karkottaa. Surun ja kaipauksen kaupungista ei ole helppo muuttaa pois. Mutta jos ja kun Jumala kulkee meidän rinnallamme, silloin saatamme tuntea, mitä on elää ilon kaupungissa.
* * *
Vaikka Jumalan kauneimmat lupaukset koskevat tulevaisuutta, ne ovat läsnä jo tässä hetkessä. Tulevaisuus ei ole vain tulevaisuutta. Taivas ei ole vain jossakin kaukana. Iankaikkisuus on läsnä jo nykyhetkessä.
Pyhäinpäivän aidoimman merkityksen voi ymmärtää, jos näkee Jumalan, joka jo elämäni alusta on taluttanut minua ja johdattaa minut läpi kaikkien vuosien, kohti lopullista ilon kaupunkia.
Ilo tulee siitä, että menneisyydessä saatu hyvä yhtyy siihen hyvään, mikä on edessäpäin. Ilo tulee siitä, että menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaa voi elää Jumalan kanssa.
* * *
Muistatte ehkä lasten hengellisen laulun, joka puhuu ihmisille annetusta ”talletuksesta”, siis jostakin sellaisesta, jonka olemme jo saaneet, joka on voimassa tänään ja joka kerran realisoituu.
Onpa taivaassa tallella lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat,
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat.
Kultakruunut = perillisyys ja armon rikkaus, vaatteet = puhtaus, harput = ilo
Kyllä tallella on, kyllä tallella on, kyllä lapsille tallella on.
Siellä taivaassa on ilo loppumaton, ja se lapsille tallella on.
(Siionin Kannel, 412: 1 ja 5 – Viva Vox -kuoro)
* * *
Te, rakkaat papiksi vihittävät, olette ilon asialla. Toki joudutte kohtamaan paljon surua. Kävelette kaipauksen kaupungin katuja. Kuunnelkaa ihmisten suruja, ottakaa lähimmäisenne vakavasti, olkaa läsnä heidän elämässään.
Mutta muistakaa myös, että teidät lähetetään kertomaan ja todistamaan siitä Jumalasta, joka on kerran luonut ilon aiheita, joka luo ilon aiheita ja tulee luomaan ilon aiheita.
Kun jaatte Jumalan iloa, silloin saatte itsekin iloa, rohkeutta ja siunausta. Iloa saat sinä Heikki, Henri, Laura-Elina, Karoliina, Antti, Jouni, Nina, Jukka ja Olli-Pekka.