Piispa Teemu Laajasalon saarna Herttoniemen seurakunnan piispantarkastuksen messussa 16.11.2025 klo 12 Myllypuron kirkossa
”Älkää, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.
Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan. Koska tämä kaikki näin hajoaa, millaisia onkaan pyhässä elämässä ja hurskaissa teoissa oltava niiden, jotka odottavat Jumalan päivää ja jouduttavat sen tuloa – tuon päivän, joka saa taivaat liekehtien hajoamaan ja taivaankappaleet sulamaan kuumuudesta. Mutta meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.
Rakkaat ystävät! Kun te tätä kaikkea odotatte, pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha. Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen.”
- Piet. 3:8–14, 18
Hyvät sanankuulijat, rakkaat Herttoniemen seurakuntalaiset, kaikki kulosaarelaiset, kaikki herttoniemeläiset, koko Herttoniemenrannan ja Myllypuron väki,
hyvää juhlapäivää! Onpa mukavaa olla vanhoilla lapsuuden ja nuoruuden kotikulmilla idässä. Ensimmäinen muistoni täältä Myllypuron kirkosta on 33 vuoden takaa, joulun alta. Olin lukiolainen, kitara kädessä, ja säestin koulumme joulujuhlan tai jonkinlaisen joulutilaisuuden lauluja tässä upouudessa kirkossa. Kirkon oli muutamaa kuukautta aiemmin vihkinyt ensimmäistä kokonaista piispavuottaan hoitanut piispa Eero Huovinen. Tämä kirkko on ollut osa omaa tarinaani – paljon ennen kuin aavistin, että tulisin joskus takaisin. Palaan tähän samaan paikkaan samalla ilolla kuin ensimmäisellä kerralla.
Muistan kun tulin tänne ensimmäistä kertaa, kirkko oli niin uusi, että kirkkovieraat näyttivät siltä kuin he vähän pelkäisivät naarmuttavansa sitä. Nyt, 33 vuotta myöhemmin, huomaan, että kirkko on edelleen kaunis ja hyvässä kunnossa – minä olen se, johon aika on jättänyt enemmän jälkiä. Kirkon rappaukset ovat pysyneet paikallaan, minun tukkani ei ole. Takaisin tuleminen tuntuu kaikesta huolimatta hyvältä.
***
Hyvät sanankuulijat,
takaisin tuleminen on palaamista. Palaaminen tai takaisin tuleminen, kansainvälisemmin comeback, on yksi Raamatun suurista liikkeistä: Jumala itse palaa ihmisen luo, yhä uudelleen ja uudelleen.
Raamattu on täynnä comebackeja, palaamisia. Kun Aatami ja Eeva joutuvat pois paratiisista – Jumala palaa heidän luo. Kun Israelin kansan kaikki toivo näyttää kadonneelta, Jumala palaa takaisin kansansa luo. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Jumala palaa ja tuo kansan kotiin. Profeettojen kautta Hän palaa yhä uudelleen kansansa keskelle, kutsuu, lohduttaa ja nuhtelee. Jouluyössä Jumalan comeback saa uuden muodon: Sana tulee lihaksi, Jumala palaa maailmaan, jonka on luonut ja jossa häntä ei tunnuta muistavan. Pääsiäisaamuna Kristus tekee comebackin kuoleman takaa.
Hyvät sanankuulijat,
kirkon uskon sydän tiivistyy siihen, että tämä liike – takaisin tulemisen ja ihmisen luokse palaamisen liike – ei ole vielä päättynyt. Tänään, valvomisen sunnuntaina, kirkkovuoden lähinnä viimeisenä sunnuntaina, puhutaan siitä päivästä, kun Jeesus vielä kerran tulee takaisin ja palaa ihmisten luokse.
Jeesus lupaa Raamatussa toistuvasti ja eri tavoin olla jättämättä opetuslapsiaan yksin ja heitteille. Hän lopuksi vielä erikseen kertoo jäähyväispuheensa alussa menevänsä valmistamaan seuraajilleen sijaa, mutta sanoo, että ”tulen sitten takaisin” (Joh. 14:3).
***
Tämän päivän Uuden testamentin lukukappaleen Toisen Pietarin kirjeen taustalla on seurakunta, joka oli kuullut Jeesuksen lupauksen takaisin tulemisesta, mutta väsynyt odottamaan, kun mitään ei tapahtunut. Ihmiset kysyivät: “Onko paluu oikeasti tulossa? Eikö Herra jo viivyttele?” Kirje vastaa: Herra ei viivyttele.
Toisessa Pietarin kirjeessä odottavien seurakuntalaisten kärsimättömyyttä hoidetaan kertomalla, miksi Jumala ei vielä tule takaisin. Hän ei tule takaisin, koska Hän on kärsivällinen. Alkukielellä pitkämielinen tai pitkään kärsivällinen. Hän ei ole kiinnostumaton. Hän ei hätäile, vaan jaksaa odottaa. Hän siis nimenomaan ei tule myöhässä, vaan juuri oikeaan aikaan. Jumala haluaa odottaa, jotta kaikki saisivat kuulla Kristuksesta. Ensimmäisille Jeesuksen jälkeisille sukupolville ja meille kaikille sen jälkeisille odottaville sukupolville vakuutetaan päivän lukukappaleessa, että Jumalan suunnitelmissa päivät ja tuhannet vuodet eivät ole samassa mittasuhteessa kuin ihmisillä. Jumala haluaa antaa aikaa tehtävällemme kastaa ja opettaa, siis lähetystyöllemme, jotta mahdollisimman moni saisi kuulla Kristuksesta.
***
Raamatussa Jeesus sanoo: Minä olen teidän kanssanne. Hän sanoo: Minä tulen takaisin. Hän sanoo: Minä otan teidät luokseni. Mutta, hyvät ystävät, missään kohdassa Jeesus ei sano: Hyvästi. Sitä Hän ei sano. Hän ei sano ”hyvästejä”, koska Taivaan Jumala ei koskaan lähde ihmisen rinnalta.
Mitä tästä sitten pitäisi ajatella toisen tulemisen odottamisen näkökulmasta? Jeesuksen toista tulemista ei pidä ymmärtää Kristuksen paluuna poissaolemisesta, koska Kristus ei ole koskaan poissa. Hän on jo nyt läsnä seurakuntansa keskellä Sanassa ja sakramenteissa. Tänäänkin ja täälläkin. Siksi Kristuksen takaisin tuleminen ei ole matka taivaasta maahan, vaan Hänen kätketyn kuninkuutensa muuttumista näkyväksi kuninkuudeksi. Kristuksen valtakunta on jo keskellämme – mutta vielä verhottuna, uskon silmiltä piilossa. Toinen tuleminen on tämän kätketyn läsnäolon lopullinen paljastuminen, hetki, jolloin se, mikä on nyt näkymätöntä, tulee kaikille todeksi ja kirkkaaksi.
***
Hyvät ystävät,
takaisin tuleminen ei ole vain tulevaisuuden etäinen lupaus, joka liittyy viimeisiin päiviin. Se on Jumalan pysyvä liike meitä kohti, joka synnyttää meissä halun etsiä ja löytää ja luottaa. Mutta rakkaat seurakuntalaiset, voisiko tuo synnyttä myös meissä halun lahjoittaa uusia mahdollisuuksia?
Jokainen meistä tuntee ihmisten välisessä olemisessamme sanaparin ‘tule takaisin’. Se voi olla vanhemman hiljainen toive välirikon hetkellä lapselle, ystävän pyyntö riidan jälkeen tai sydämen sanoja sille, joka on kadottanut itsensä. ”Tule takaisin.” ”Tule takaisin minun elämääni.”
Palaaminen on paitsi sitä, mitä voi itse saada myös sitä, mitä voi toiselle lahjoittaa. On lauseita, jotka pitävät elämän koossa: ”Minä tulen takaisin”, sanoo vanhempi lapselle päiväkodin portilla. Nämä sanat sanoo omainen sairaalahuoneesta lähtiessään. Tai ystävä sille, joka ei jaksa enää mitään. Tai puoliso anteeksipyynnön ja anteeksiannon jälkeen.
Sanat ovat ihmisten kesken lupaus, joka merkitsee: en hylkää sinua. Kristuksen lupaus paluusta on tämä sama lause äärettömyyteen saakka venytettynä. Mutta juuri siksi, että Kristus on jo nyt läsnä, hänen lupauksensa ja rakkautensa voi pienessä ihmisen mittakaavassa tulla todeksi jo arjessamme ja arjestamme, meidän kanssamme ja meidän kauttamme.
Hetki, jolloin rakkaamme lupaa meille ’minä tulen takaisin’, on kuin ennakkomerkki siitä suuresta paluusta. Ne ovat pienen pieniä taivaallisen paluun esimaistiaisia, jotka muuttavat kristityn elämää jo ennen lopullista täyttymystä.
Takaisin tuleminen voi olla myös paluuta itsensä luo. Ihminen voi eksyä: kiireeseen, suorittamiseen, masennukseen, päihteisiin, häpeään. Ja kun joku alkaa vähitellen toipua, sanomme: ‘Hän alkaa pikkuhiljaa tulla takaisin.’ Paluu ei pyyhi pois mennyttä, mutta se avaa uuden mahdollisuuden. Näissä hetkissä Jumala tekee jo tässä ajassa sitä, mitä hän tekee kerran täydellisesti: tuo meidät takaisin siksi, joksi meidät on luotu. Hän kutsuu meitä takaisin elämään, takaisin toivoon, takaisin valoon, takaisin siihen ydinolemukseemme, joka meissä ei ole koskaan kadonnut, vaikka me olisimme sen unohtaneet.
Takaisin tuleminen on uuden alun mahdollisuus. Kun joku palaa kotiin pitkän kriisin jälkeen, kun ihmissuhde löytää uuden tien, kun vuosien hiljaisuuden jälkeen avautuu yhteys, silloin tapahtuu jotakin pyhää. Näissä hetkissä Jumala osoittaa, että uusi alku ei odota vain tulevaisuutta — se voi alkaa jo tänään. Kristuksen toinen tuleminen ei ole vain lopun merkki, vaan myös uuden maailman alku, ja jokainen tässä maailmassa syntyvä pieni uusi alku on kuin valonsäde siitä suuresta päivästä.
***
Rakkaat Herttoniemen seurakuntalaiset,
Herttoniemen seurakunta on hieno seurakunta. Tämä on alue, joka on maantieteellisesti laaja, pitkä ja hyvin monimuotoinen. Toisaalta tämä on alue, joka on myös ihmisten osalta laaja ja monimuotoinen. Seurakunnan alue ei kuihdu, täällä rakennetaan uutta – muutokset ovat olleet niin alueella kuin seurakunnassakin osittain hyvin merkittäviä.
Päivän epistolan lupaus myös Herttoniemen seurakuntalaisille, työntekijöille ja luottamushenkilöille on: Kristitty saa suhtautua rohkeasti maailmaan. Jumala taivaassa on rakastava ja kärsivällinen, Hän antaa meille aikaa. Meitä rohkaistaan toimimaan muuttuvassa ympäristössä luottavaisesti, kestämään murheiden keskellä ja odottamaan kärsivällisesti. Tämän maailman murheet eivät lopullisesti lamaannuta ja saata toivottomuuteen, koska tulevaisuus ja toivo on aina jotain tämän maailman tuolla puolen olevaa.
Tästä uskosta rohkaistuneena myös ylösnousemuksen todistajat ja kaikki heidän jälkeensä kymmenien sukupolvien ajan ovat lähteneet matkaan palvelemaan ja viemään ilosanomaa, jakamaan lupausta valtakunnasta, jolla ei ole loppua, itkemään itkevien kanssa ja nauramaan nauravien kanssa.
Olkoot Raamatun sanat rohkaisuna myös meille tänään täällä. Maailman muutokset, myrskyt ja melskeet – uutisvirran ahdistava tulva – eivät voi hukuttaa meiltä toivoa, jonka Kristus itse lahjoittaa. Jos maailma vetää leukamme rintaan ja mielemme maahan, kutsuu Jeesus meitä nostamaan katseemme rohkeasti kohti uutta horisonttia, kohti uusia taivaita ja uutta maata, jossa vanhurskaus vallitsee (2. Piet. 3: 13).
Aamen.