ORPO

Piispa Teemu Laajasalon saarna Tuomasmessussa helluntaina 24.5.2026 klo 18 Mikael Agricolan kirkossa

Jeesus sanoi:
”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”
Joh. 14:15–21

Rakas Tuomasmessun iloinen helluntaiväki, hyvät sanankuulijat täällä upeassa Mikael Agricolan kirkossa ja kaikkien vastaanottimien äärellä kodeissa,

äitini kuoli viisi vuotta sitten maaliskuisena torstaiaamuna. Lyhyen, äidin sairaalasängyn äärellä sanotun rukoushetken jälkeen äiti jäi peitettynä huoneeseen, ja me astuimme isäni kanssa huoneesta käytävälle. Muistan tuosta kuolinpäivästä yhden hetken aivan erityisen hyvin. Se hetki toteutui seuraavaksi.

Huoneesta ulos astuttuamme seisoimme hiljaa isäni kanssa Meilahden syöpäsairaalan kahdeksannen kerroksen hissiaulassa. Kädessäni oli sininen muovikassi, johon oli tungettu ne vaatteet ja tavarat, mitkä äidillä oli ollut päällä pari päivää aikaisemmin, kun ambulanssi hänet osastolle toi. Muistan tuon hiljaisen hetken muovipussi kädessä siksi, että siinä kiteytyi samanaikaisuuden ristiriita. Samaan aikaan, kun meidän perheemme kohdalta syöpäsairaalan viimeinen näytös oli takana, hissillä tuli väkeä oman perheeseensä ensimmäiseen tai toiseen näytökseen. Samaan aikaan, kun minä seisoin muovipussi kädessä pitäen kuolleen vaatteita, toisessa huoneessa niitä vaatteita vasta viikattiin kaappiin. Samaan aikaan, kun meillä ei ollut enää epätietoisuutta, käytävän varret olivat täynnä niitä, joilla huoli, pelko, toivo ja epätoivo vielä taistelivat päässä.

Tuon hetken muistan kuitenkin erityisesti siksi, että suurin ristiriita liittyi poissaolon ja läsnäolon samanaikaisuuteen. Yhtäältä minusta tuntui, että hyvin läheisen ja rakastavan äitini aika arvaamattoman ja nopean kuoleman jälkeen olen jäänyt orvoksi. Poissaolo painoi musertavana. Samanaikaisesti minulla oli hyvin omituinen tunne siitä, että jotenkin poissaolo synnytti selittämätöntä läsnäoloa.

Kun äitiä ei enää ollut, hän oli kummallisella tavalla kaikkialla. Ajatuksissa. Sanoissa. Teoissa. Tavoissa. Tavaroissa. Eleissä. Siinä, miten katsoin maailmaa. Poissaolo tuli läsnä olevaksi.

**

Helluntain evankeliumissa on yksi ihmeellinen lause. Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.”

Rakkaat ystävät, Jeesus tietää, miltä orpous tuntuu. Jeesus puhuu hylätyksi tulemisen pelosta. Siitä kokemuksesta, joka syntyy, kun ihminen huomaa jäävänsä yksin. Siis paitsi yksin kirjaimellisesti myös yksin jonkun tilanteen tai asian kanssa, jota kukaan toinen ei voi kantaa hänen puolestaan.

”En minä jätä teitä orvoiksi.” Sana, jota evankelista Johannes käyttää, on voimakas. Orpo ei antiikin maailmassa tarkoittanut vain surullista tai yksinäistä lasta. Orpo tarkoitti ihmistä, joka on  ilman suojaa. Ilman puolustajaa. Ilman sitä, joka pitää puolia. Ilman sitä, jonka varassa elämä on tuntunut turvalliselta.

Kaksi vuosituhatta sitten orpous merkitsi useimmiten myös vaikeaa köyhyyttä, turvattomuutta ja näkymättömyyttä. Orvolla ei välttämättä ollut ketään puolustamassa hänen oikeuksiaan tai pitämässä huolta hänen tulevaisuudestaan. Orpo oli helposti se, jonka ääni jäi kuulumatta ja jonka elämä jäi muiden armoille.

Orpous ei kuitenkaan ole vain lapsen kokemus. Joskus ihminen huomaa olevansa orpo vasta aikuisena. Vasta silloin, kun elämä ottaa pois jonkun, jonka olemassaolo on ollut niin perustavaa, ettei sitä ole edes osannut ajatella. Vanhemman tai pitkäaikaisen puolison kuollessa moni kokee ensimmäistä kertaa, että maailma muuttuu peruuttamattomasti. Että jokin näkymätön suoja katoaa. Että nyt ei enää ole ketään minun edelläni tai vierelläni.

Orpous voi tulla ihmisen elämään myös toisella tavalla. Ihminen voi olla orpo keskellä ihmisjoukkoa. Työpaikalla. Avioliitossa. Omassa suvussaan. Ihminen voi kantaa sisällään kokemusta, ettei kukaan todella tunne häntä. Että kukaan ei näe sitä surua, pelkoa tai väsymystä, jonka kanssa hän elää. Että oma elämä tuntuu olevan ilman paikkaa ja ilman kotia.

Joskus kuulee ihmisen sanovan: minulla on jotenkin orpo olo. Ja kaikki ymmärtävät heti, mitä hän tarkoittaa. Orpous ei ole silloin kirjaimellisesti vanhemman puutetta, vaan jotain olemuksellisempaa yksinäisyyttä, vierauden tai outouden kokemusta. Moni ihminen elää juuri tällaista näkymätöntä orpoutta.

**

Helluntain evankeliumissa opetuslapset ovat menettämässä Jeesuksen. He aavistavat sen. Kaikki näyttää vielä ulospäin samalta, mutta heidän maailmansa alkaa jo hajota sisältäpäin. Se, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakentunut, on lähdössä pois. He eivät vielä ymmärrä ristiä eivätkä ylösnousemusta. He tunnistavat vain tämän: pian Jeesus ei enää kävele heidän rinnallaan.

Siihen pelkoon Jeesus sanoo: ”En minä jätä teitä orvoiksi.” Hän ei vähättele heidän hätäänsä. Hän ei sano, että heidän pitäisi olla vahvoja. Hän ei lupaa, ettei surua tule. Hän tunnistaa heidän pelkonsa oikeaksi. Ja silti hän sanoo: minä en jätä teitä.

Mutta hän sanoo vielä enemmän: ”Minä tulen luoksenne.” Siinä on tämän evankeliumin suuri salaisuus. Kuinka Jeesus voi olla samanaikaisesti poissa ja läsnä? Kuinka Kristus voi kristitylle olla taivaassa ja tässä?

Opetuslapset olivat tunteneet Jeesuksen vierellään. He olivat kuulleet hänen äänensä. Katsoneet hänen kasvojaan. Kulkeneet hänen kanssaan teillä ja pöydissä. Mutta nyt Jeesus valmistaa heitä uudenlaiseen läheisyyteen. Ei enää siihen, että hän on heidän ulkopuolellaan, vaan siihen, että hän tulee asumaan heissä – helluntain evankeliumi vastaa vanhan virren (546: 1) pyyntöön: Jeesus asu minussa, pysyä suo sinussa.

Jeesuksen lupaus Pyhästä Hengestä ei kristillisessä uskossa ole epämääräinen hengellinen voima eikä ihmisen oma uskonnollinen tunne. Pyhä Henki on Jumala itse. Katekismuksen sanoin Pyhä Henki ”antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa”. Kristus itse antaa meille Pyhän Hengen ja Pyhä Henki vastaavasti antaa meille Kristuksen.

Pyhä Henki tuo Kristuksen läsnäolon. Hän synnyttää uskon silloin, kun ihminen itse ei kykene uskomaan. Hän kantaa silloin, kun omat voimat eivät riitä. Hän lohduttaa ja kutsuu Kristuksen ääreen Sanan ja sakramentin ääreen. Hän tekee poissa olevasta Kristuksesta läsnä olevan.

Rakas Tuomasmessun väki,

Tuomasmessun upeus on paitsi ehtoollisen keskeisyys myös erilaisten kristittyjen kohtaaminen, siis pyhäin yhteys. Juuri se kaikki on Pyhän Hengen lahjaa. Pyhä Henki ei nimittäin kokoa ihmisiä vain Jumalan yhteyteen vaan myös toistensa yhteyteen. Kirkko syntyy siitä, että yksittäiset, pelokkaat, orpoutta kokevat ja hajallaan olevat ihmiset liitetään samaan Kristukseen. Sama Henki, joka lohduttaa yksittäistä ihmistä hänen yksinäisyydessään, helluntain ihmeenä myös synnyttää ja rakentaa seurakunnan, jossa kukaan ei saa jäädä yksin.

**

Rakkaat ystävät,

tässä salissa on tänään ihmisiä, jotka kantavat mukanaan hyvin erilaista orpoutta. Joku suree ihmistä, jota ei enää ole. Joku pelkää jäävänsä yksin. Joku kantaa sisällään sellaista ulkopuolisuutta, jota ei ole koskaan osannut sanoa ääneen. Joku on jo niin väsynyt, ettei enää edes tiedä, miten rukoilla.

Juuri teille – siis juuri meille kaikille – helluntain evankeliumi julistaa: Jumala ei jätä orvoksi. Kristus ei hylkää omiaan. Ei silloin, kun elämä särkyy. Ei silloin, kun usko horjuu. Ei silloin, kun ihminen itse ei enää jaksa. Sillä meidän toivomme ei lepää siinä, kuinka vahvasti me pidämme kiinni Jumalasta. Vaan siinä, että Jumala pitää kiinni meistä.

Tänä helluntaina me emme kokoonnu tänään tähän kirkkoon vain muistamaan jotakin mennyttä. Me kokoonnumme, koska Kristus yhä kutsuu ihmisiä yhteyteensä. Me kokoonnumme, koska Pyhä Henki yhä synnyttää uskoa. Me kokoonnumme, koska yksikään ihminen ei ole Jumalalle näkymätön. Me kokoonnumme, koska yksikään rukous ei katoa tyhjyyteen. Me kokoonnumme, koska yksikään kyynel ei jää hänen huomaamattaan.

Me kokoonnumme, koska Kristus elää. Ja koska hän elää, yksikään ihminen ei ole lopullisesti orpo.

Aamen.