Piispa Teemu Laajasalon saarna Verkoston messussa 21.9.2025 Munkkivuoren kirkossa klo 18

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”
Luuk. 17:11–19

Rakas Verkoston väki, hyvät ystävät,

kun lapsi on aivan pieni, hänen elämäänsä liittyy paljon opettamista. Yksi niistä asioista, joita vanhemmat jaksavat toistaa melkein kyllästymiseen asti, kuuluu näin: “Mitä sanotaan?” Lapsi on saanut käteensä keksin tai lasin mehua, ja vanhempi odottaa kärsivällisesti. Vasta kun lapsi sanoo “kiitos”, vanhempi on tyytyväinen.

Samoin toinen sana on tärkeä, se ensimmäinen pyyntö: “anna” – tai ainakin aluksi jonkun osoittaminen. Lapsen pitää oppia muodostamaan paitsi oma tahtonsa ja kohdentamaan se tarvitsemaansa, myös pyytämään.

Kun lapsi on aivan pieni, hänelle opetetaan siis kaikkein perustavimmat asiat elämästä. Ennen kuin hän osaa lukea tai laskea, ennen kuin hän oppii koulun aineet tai harrastuksen taidot, hänelle opetetaan jotakin vielä tärkeämpää: miten pyytää ja miten kiittää.

Se on pienen lapsen kasvun kannalta aivan keskeistä. Ilman pyytämistä hän jäisi yksin tarpeidensa kanssa. Ja ilman kiittämistä hän ei oppisi näkemään, että hyvä, jonka hän saa, tulee aina joltakulta toiselta. Pyytäminen ja kiittäminen avaavat lapselle tien suhteeseen – suhteeseen toisiin ihmisiin ja lopulta suhteeseen Jumalaan.

Muistan erään pienen lapsen iltarukouksen. Vanhemmat olivat opettamassa häntä rukoilemaan, mutta lapsi päätti muotoilla rukouksen ihan itse: “Jeesus, anna karkkia – kiitos.”

Se oli vähän hassu rukous, mutta samalla hyvin syvä rukous. Siinä oli kaikki olennaiset asiat, jotka ihminen voi Jumalan edessä sanoa: pyyntö ja kiitos. Herra, anna. Ja: kiitos.

Lapsi oli oppinut sen, minkä me aikuiset helposti unohdamme. Elämässä ei tarvita aina pitkiä puheita tai monimutkaisia kaavoja. Tarvitaan vain sydämen sanat: “Jeesus, anna” – ja sydämen asenne: “Kiitos.”

***

Hyvät ystävät,

myös tämän päivän evankeliumi rakentuu näiden kahden sanan varaan – evankeliumi on kertomus pyytämisestä ja kiittämisestä. Luukkaan evankeliumin kertomus on hämmästyttävän tiivis. Siinä ei kerrota spitaalisten elämästä ennen tai jälkeen, ei heidän tunteistaan, ei heidän perheistään. Vain kaksi asiaa jää meille kerrottavaksi: he pyytävät, siis huutavat Jeesukselle: ”Armahda meitä!” – ja yksi heistä palaa sanomaan: ”Kiitos.” Pyyntö ja kiitos.

Voisi sanoa, että nämä ovat kristillisen uskon kaksi perustekoa. Pyyntö ja kiitos. Hätähuuto ja kiitollinen vastaus. Ne ovat niin yksinkertaisia, että lapsikin voi ne ymmärtää, ja niin syviä, että Martti Luther sanoi: koko usko on näissä kahdessa – etsiä Kristusta hädässä ja kiittää häntä armosta.

Näitä kahta elämme todeksi jokaisessa Munkkiniemen seurakunnan messussa, tänäänkin. Jumalanpalveluskaavassa Kyrie liittyy yhteen Glorian kanssa: ensin huuto, sitten ylistys. Mutta koko elämän kaavassa Kyrie liittyy yhteen Eukaristian siis ehtoollisen kanssa: huuto ja kiitos, rukous ja kiitollisuus, jotka kulkevat mukana aina hädästä alttarille saakka.

***

Jeesuksen ajan spitaaliset eivät päässeet lähelle. He pysähtyivät matkan päähän ja huusivat. Heidän elämänsä oli eristystä ja häpeää. Meidän aikamme spitaalisuus ei ehkä ole tarttuva sairaus, mutta se voi olla masennus, työttömyys, yksinäisyys, avioeron jälkeinen syyllisyys, tai sairauden varjo, joka pitää ihmisen kaukana muista.

Se voi olla myös köyhyyden häpeä tai viinan kirous, jota ei halua paljastaa naapureille tai edes omalle perheelle. Se voi olla maahanmuuttajan aistima torjunta, kun hän ei löydä paikkaansa uudessa yhteisössä. Se voi olla vanhuksen kokema näkymättömyys, kun kukaan ei enää pysähdy kysymään kuulumisia. Se voi olla nuoren tunnekelpaamattomuudesta, kun sosiaalisen median todellisuus mittaa arvon vain ulkonäön, huomion ja suosion perusteella.

Tällöin ei tarvita pitkiä rukouksia. Kaksi sanaa riittää: Herra, armahda. Se on sama rukous, jonka me laulamme joka messussa. Kyrie eleison. ”Herra, armahda.” Se on kirkon pysyvä rukous. Ja se on paljon enemmän kuin yksilön hätähuuto. Se on yhteisön huuto niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa huutaa. Kun seurakunta rukoilee, siinä kantavat ääntä nekin, jotka ovat uupuneet ja vaiti.

Kyrie kertoo jotakin olennaista ihmisestä ja Jumalasta. Ihminen ei huuda tyhjään, vaan huuto kohdistuu Jumalaan, joka on jo lupauksessaan sitoutunut kuulemaan. Se ei ole epätoivon huuto pimeyteen, vaan uskon huuto Valon puoleen. Kyrie – Herra armahda -huuto – ei siis ole merkki toivon loppumisesta, vaan toivon alkamisesta.

Vanhan opin mukaan ihminen on käpertynyt itseensä. Hän ei löydä tietä ulos. Siksi huuto on oikea lähtökohta: se on tunnustusta siitä, etten pärjää yksin. Usko ei ala voimasta vaan avuttomuudesta.

***

Päivän evankeliumi ei pysähdy huutoon. Kymmenen paranee, ja yksi palaa kiittämään. Hän tunnustaa, että kaikki on lahjaa. Evankeliumi opettaa meitä paitsi pyytämään ja huutamaan Jumalan puoleen myös pysähtymään kiitokseen.

Kun pysähtyy kiitoksen äärelle, ymmärtää nopeasti, että kiitos kohdentuu aina johonkin toiseen, ei itseen. Itseensä voi olla tyytyväinen, itsestä voi olla ylpeä, mutta itselle ei voi olla kiitollinen. Kiitollisuus on jotain, joka kohdentuu aina pois itsestä – johonkin toiseen tai Toiseen. Pienellä tai isolla t-kirjaimella.

Eikö hyvät seurakuntalaiset olekin niin, että meidän on helppo kiittää poikkeuksellisista onnistumisista. Kyllä me silloin kiitämme, kun pitkään jatkuneet toiveemme täyttyvät. Uusi työ, opiskelupaikka tai lapsenlapsen syntymä tekevät meistä kiitollisia. Mutta kuka kiittää pikkuasioista? Ja kuka kiittää vähäpätöisestä?

Usein vasta menetyksen kautta oppii näkemään, kuinka suuri lahja on tavallinen arki. Jalkansa katkaissut haaveilee koiranulkoilutuksesta, joka ennen tuntui rasitteelta. Avioeron kokenut kaipaa tavallisia televisioiltoja puolison kainalossa. Vuodepotilas odottaa ikkunalaudalle pikkulintua, jonka me muut ohitamme ajattelematta.

Kiitollisuus ei ole vain tunne. Se on kristityn elämänasenne. Se on sen myöntämistä, että koko elämä on lahjaa. Usko on sydämen luottamusta Jumalaan. Ja se, mikä luottaa, myös kiittää.
Ei ole sattumaa, että ehtoollisen vanha nimi on eukaristia – kiitos. Jumalanpalvelus on kiitoksen koulu. Se muistuttaa meitä siitä, että mikään ei ole itsestään selvää. Kaikki on lahjaa.

Ehtoollisessa tämä tulee näkyviin erityisellä tavalla. Leipä ja viini ovat tavallisia aineita, mutta Kristuksen lupauksen kautta ne ovat pelastuksen lahja. Eukaristia on kiitosateria, jossa ihminen ei tuo Jumalalle mitään omaansa, vaan vastaanottaa kaiken Häneltä. Siinä kiteytyy kristillisen uskon liike: tyhjin käsin pyytävästä tulee kiitollisin sydämin vastaanottava.

***

Hyvä messukansa,

miksi nämä kaksi sanaa kuuluvat yhteen? Miksi pyyntö ja kiitos ovat toistensa pari? Siksi, koska pyyntö ilman kiitosta jää epätoivoksi. Ihminen näkee vain sen, mikä puuttuu. Ja siksi, koska kiitos ilman pyyntöä jää pinnalliseksi. Se on helppoa silloin, kun elämä hymyilee, mutta se ei kanna koettelemuksissa.

Vain yhdessä pyyntö ja kiitos muodostavat uskon suunnan: Ensin on huuto: ”Herra armahda”, sitten Jumalan teko: Kristus kohtaa, Kristus parantaa ja Kristus pelastaa. Ja lopulta kaikuu kiitos: ”Kiitos, Jumala.”

Se on kuin hengitys: sisäänhuokaus on huuto, uloshengitys on kiitos. Kumpaakaan ei voi tehdä yksin, mutta yhdessä ne pitävät meidät elossa.

***

Tänään nämä kaksi sanaa asettuvat myös seurakunnan ja sen sisällä toimivien yhteisöjen tulevaisuuden tehtäväksi. Tämä on paikka, jossa ihmisen huuto saa tulla kuulluksi. Täällä saa olla kaukanakin, ja silti tulla nähdyksi. Teidän tehtävänne on pitää esillä rukouksen huuto: Herra armahda.

Mutta tämä on myös paikka, jossa kiitos saa äänen. Täällä kiitetään pienistä ja suurista: tavallisesta arjesta ja Jumalan suuresta pelastuksesta. Teidän tehtävänne on opettaa kiitoksen elämänasennetta, joka tunnustaa sen, että koko elämä on lahjaa.

***

Rakkaat sanankuulijat,

pyynnöstä kiitokseen. Tämä on kirkon tie. Täällä jakaikkialla. Kun me yhdessä huudamme Kyrie eleison, me tunnustamme tarvitsevamme armoa. Ja kun me yhdessä taivaan enkelien ja kaikkien pyhien kanssa laulamme ehtoollisessa kiitoksen, me tunnustamme saaneemme kaiken lahjaksi.

Kun me huudamme, Hän kuulee. Kun me kiitämme, Hän iloitsee. Kun me kuljemme eteenpäin, Hän kulkee kanssamme. Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Hän on valomme pimeydessä, toivomme epätoivossa ja elämämme kuolemassa.

Aamen.