Tervehdys Kirkon lähetystyön keskuksen, Kirkon Ulkomaanavun ja Helsingin hiippakunnan järjestämän lähetyssihteerien ja yhteyshenkilöiden valtakunnallisille neuvottelupäiville 31.1.2004
Hyvät kirkkomme kansainvälisestä vastuusta, lähetyksestä ja kansainvälisestä diakoniasta huolehtivat työtoverit!
Olin hyvin iloinen saadessani alun perin kutsun tähän tilaisuuteen. Muiden, odottamattomien tehtävien vuoksi en kuitenkaan voinut henkilökohtaisesti saapua tätä tervehdystä esittämään.
Valitsin tämän tervehdykseni aiheeksi monille varmaankin tutun takavuosien televisiosarjan nimen: Mission impossible, Mahdoton tehtävä. Tässä yhteydessä lausuttuna sanapari on hiukan monimielinen, toivon kuitenkin, että ajatuksia herättävällä tavalla.
Valitsemassani otsikossa on kysymysmerkki. Se muuttaa väitteen tai toteamuksen kysymykseksi. Seuraavassa haluan miettiä sitä, mitä kysymys, Mission impossible? Mahdoton tehtäväkö? voi merkitä. Tahdon kuitenkin koko ajan alleviivata sitä, että inhimillisesti katsoen ehkä vaikealta tai mahdottomaltakin tuntuva on Kristuksen kirkon missiossa mahdollista.
Kirkkomme kansainvälinen vastuu, sen missio sekä perinteisillä lähetyskentillä että nuorten yhteistyökirkkojen parissa maamme rajojen on jo pitkän aikaa ollut valinkauhassa, uusien haasteiden ja muutoksien edessä. Teille, jotka seurakunnissa seisotte maailmalta ja alalta tulvivien tietojen eturintamassa, ajan muutokset ovat varmasti tiedossa ja vaikuttavat siihen tapaan, jolla tärkeää työtänne teette.
Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian lähentäminen seurakunnissa
Pitkään suomalainen vastuu ulkolähetystyöstä on ollut tätä tehtävää varten syntyneillä kristillisillä järjestöillä. Kun viime vuosina on puhuttu kirkon lähetyksestä, haluan omasta puolestani nähdä kirkon virallisten lähetysjärjestöjen työn kirkon omana lähetyksenä. Herätysliikkeet ja niiden järjestöt tekevät kirkon omaa työtä. Itse asiassa luterilaisen kirkkomme lähetys on toteutunut ja toteutuu juuri järjestöjen tekemässä työssä.
Viime vuosina on muutenkin haluttu korostaa järjestöjen ja kirkon yhteistä vastuuta ja tehtävää. Kirkkohallituksen käynnistämä JÄRKI-prosessi on tästä hyvä esimerkki. Kirkon yhteisen lähetysvastuun korostaminen voisi merkitä ensi sijassa lähetysjärjestöjen keskinäisen yhteistyön kehittämistä. Tällä saralla onkin saatu paljon hyvää aikaan.
Lähetys ja kansainvälinen diakonia ovat luterilaisessa kirkossamme hitaasti mutta päämäärätietoisesti kuroutumassa kiinni siihen kirkkoon, jonka missiota ne ovat aikaisemminkin siunauksellisesti toteuttaneet. Tässä kristalloituu se teologinen näky, että kirkon kansainvälisen vastuun toteuttaminen ei merkitse seurakunnissakaan ”pelkästään” paria työmuotoa, vaan lähetystyö ja kansainvälinen diakonia ovat osa kirkon, paikallisseurakunnan olemusta, tapaa elää.
Yhtenä pitkän aikavälin tavoitteena meidän kirkossamme ja seurakunnissamme on pidettävä kansainvälisen diakonian ja lähetystyön lähentämistä toisiinsa. Pitkäaikainen perinne on ollut, että nämä kaksi ovat pitkälti seurakuntien ulkopuolisista syistä johtuen hiihtäneet kylläkin samaan suuntaan, mutta vähän niin kuin eri latuja.
Kun esimerkiksi sotilasosasto etenee hangessa, ladun aukaisijan selkä kostuu hiestä enemmän kuin perässä hiihtävien. Koska tehtävä on kuitenkin yhteinen, ei ole tarpeen että jokainen tekee itselleen oman uran. Yhteinen etenemisvauhti varmasti löytyy, ja vetovastuu voidaan sopia tilanteen mukaan. Ehkäpä latu-uran päässä häämöttää tilanne, jossa hiihtäjien sukset ovat yhteiset, ja kun matkaa tehdään riittävän kauan ei ole enää mielekästä puhua kahdesta eri etenijästä?
Lähetys ja kansainvälinen diakonia ovat kirkkomme yhteisen kansainvälisen vastuun eri ilmenemismuotoja, joiden ei loppujen lopuksi ole yhteisen tehtävän vuoksi syytä tarpeettomasti erottua toisistaan. Miten tästä missiosta tehdään mahdollinen?
Kirkkojen monenkeskiseksi muuttuva kansainvälinen vastuu
Lähetettynä kirkkona joudumme nykyään kohtaamaan entistä kansainvälisemmäksi ja monimutkaisemmaksi muuttuneen maailman, jossa ei ole enää selviä lähettämisen ja vastaanottamisen ilmansuuntia. Oma lukunsa ovat eri uskontokuntien, kenties kokonaisten kulttuuripiirien mahdollisesti heräävä vastakohtaisuus, jossa lähetystyö ei-kristillisten kulttuurien
taholta erheellisesti koetaan joskus vain länsimaisen kolonialismin hengellisenä ulottuvuutena.
Lähetystyössä oleva konkreettisen vaaran elementti on todennäköisesti kasvanut. Meillä suomalaisillakin on jo kokemusta siitä, että maailmantilanteen kuumentuessa suomalaisia lähettejä on ikään kuin varotoimenpiteenä kutsuttu kotiin, vaikka he eivät edes sotatoimi- tai kriisialueilla toimisikaan.
Lienemme nykyisin tilanteessa, jossa enemmistö kristityistä elää niillä alueilla, joita vielä sukupolvi sitten pidettiin ”lähetysmaina”. Kristityn perusmalli maailmassa ei enää todellisuudessa ole valkoihoinen, keskiluokkainen, eurooppalais-amerikkalainen. ”Nuoret” kirkot eri puolilla maailmaa kysyvät tänään oikeutetusti, onko oikein että kristikunnan, kirkkojen väestöllinen painopiste siirtyy Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan, mutta vauraus ja resurssit pysyvät edelleen teollistuneiden, kehittyneiden maiden kirkkojen hallussa. Joudumme kirkkoina entistä enemmän paneutumaan kansainvälisessä vastuussamme oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Miten jaamme paitsi leipämme, myös leipäkoneemme? Miten tästä missiosta tehdään mahdollinen?
Saamme oppia elämään maailmassa, jossa lähetystehtävä on monenkeskinen. Olemmeko jo heränneet todellisuuteen, jossa maallistumiskehityksen eri ilmiöiden kanssa pähkäilevä Eurooppa kenties ottaa vastaan uutta näkökulmaa tuovia julistajia Afrikasta? Vaivaako meitä ”vanhemman veljen tai sisaren” paremmin tietävä ylimielisyys, vai onko meillä nöyryyttä hyväksyä maailmanlähetyksen uusi vaihe, jokaiselta jokaiselle
Monikulttuuristuvan Suomen haasteet kirkolle
Muuttuvan lähetystyön ja kansainvälisen diakonian yksi yhteinen haaste on näiden kaukaisia maita sivunneiden ajatuksien jälkeen hyvin läheinen. Suomi monikulttuuristuu. Suomessa tullaan puhumaan entistä enemmän eri kieliä. Perinteisesti varsin yhtenäinen kansallinen kulttuurimme saa nopeasti vaikutteita ja aineksia, jotka varsinkin kaupungeissamme muokkaavat koko elämäntapaamme. Ennen kaukainen maailma on tullut lähelle, ja saamme kohdata lähimmäisenä, lähellämme elävinä ihmisiä, joista sukupolvi sitten emme tienneet juuri mitään.
Eri tahojen hyvistä pyrkimyksistä huolimatta monet tekijät missä tahansa yhteiskunnassa valitettavasti kertovat tahattomastikin, eleettöminkin viestein tulokkaille, muukalaisille, että he eivät kuulu tänne. Maahanmuuttajan ja pakolaisen osa on aina tietyllä tavalla kova ja raskas.
Kirkkomme missiosta ja sen diakoniasta huolta kantavina ihmisinä yksi kasvava tehtävämme on huolehtia siitä, että kirkko ei ole vain yksi uusi taho, joka toiminnallaan tai toimimattomuudellaan viestii muukalaisille: te ette kuulu tänne. Sanoma Kristuksesta on tarkoitettu myös uusille suomalaisille, se on vietävä ja tarjottava myös maahamme eri syistä tuleville. Miten teemme tästäkin missiosta mahdollisen?
Haluan toivottaa kaikki näille neuvottelupäiville saapuneet sydämellisesti tervetulleiksi Helsingin hiippakuntaan. Toivon teille kaikille virkistäviä ja rohkaisevia keskusteluja ja kohtaamisia näillä päivillä, sekä hyvän Jumalan runsasta siunausta työhönne ja elämäänne.