JULKINEN PALVELU JA HARTAUSOHJELMAT

Hartausohjelmien valvontaelin 50 vuotta juhlaseminaari 11.9.2017

Hartausohjelmien valvontaelimen kokouksissa on silloin tällöin mietiskelty, vaatiiko hartausohjelmien puhujalistoista päättäminen näin raskasta koneistoa ja näin eteviä edustajia. Varsinkin sen jälkeen, kun 50 vuoden takainen kiista ennakkosensuurista oli saatu pois päiväjärjestyksestä, usein tuntui siltä, että puhujalistat voisi jättää asiantuntevien virkamiesten ja -naisten päätettäviksi.

Niiden parinkymmenen vuoden aikana, jonka sain olla mukana, HVE:n kokouksissa käytiin epävirallisia keskusteluja hartausohjelmien periaatteellisesta asemasta. Koska HVE:n mandaatti oli rajattu puhujavalinnoista päättämiseen, näitä keskusteluja käytiin varsinaisten esityslistojen ulkopuolella, kahvinjuonnin ohessa ja muissa vapaamuotoisissa yhteyksissä. Uskon kuitenkin, että tällaisilla epävirallisilla keskusteluilla oli suuri merkitys Yleisradion ja kirkkojen suhteille, mutta myös kirkkojen keskinäisille ekumeenisille suhteille. Puheenjohtaja Tapio Siikalan aikana valvontaelintä nimitettiin jopa Yleisradion uskontopoliittiseksi asiantuntijaelimeksi. Erityisesti kaksi teemaa oli tällöin esillä.

Niistä ensimmäinen oli kysymys hartausohjelmien rajoittumisesta kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen pitämiksi. Silloin tällöin Yleisradioon otettiin yhteyttä ja kysyttiin, eikö muillekin uskontokunnille pitäisi tarjota mahdollisuuksia pitää hartausohjelmia. Sekä Yleisradion että kirkkojen edustajien taholta tähän kysymykseen annettiin kahtalainen vastaus. Uskonnonvapauden periaatteiden kannalta ei ole estettä sille, että Yleisradio tarjoaisi muitakin kuin kristillisiä hartausohjelmia. Niistä päättäminen on kuitenkin Yleisradion tehtävä eikä niiden tarjoamisesta päättäminen kuuluisi HVE:n mandaatin piiriin. HVE perustettiin kristillisten kirkkojen ja Yleisradion yhteistyöelimeksi ja sellaisena sillä on tehtävä, jolla on juurensa Yleisradiolaissa.

Toinen uskontopoliittinen kysymys, josta keskusteltiin, koskikin hartausohjelmien asemaa osana Yleisradion julkisen palvelun tehtävää. Juuri tätä teemaa tekee mieleni nyt mietiskellä.

***

Julkisella palvelulla tarkoitetaan sellaisia palveluja, joita julkinen valta eli valtio tai kunnat järjestävät mahdollistaakseen kansalaisten elämälle tärkeät perusedellytykset. Julkisuus voi toki tarkoittaa myös läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, mutta rajoitun nyt vain siihen, millaisista palveluista julkinen valta huolehtii.

Julkiset palvelut eroavat kaupallisista ja yksityisistä palveluista siinä, että niiden tuottajina ovat kansan demokraattisesti valitsemat valtiolliset ja kunnalliset elimet. Julkisten palveluiden tarkoituksena ei ole tuottaa taloudellista voittoa, vaan niiden avulla pyritään takaamaan hyvinvoinnin ja yhteiselämän perustavat mahdollisuudet.

Julkisten palvelujen luonteeseen kuuluu, että niiden tarjoamista pidetään niin tärkeinä ja jopa välttämättöminä, ettei niitä jätetä yksityisen tai kaupallisen tai vapaaehtoisen toiminnan varaan. Viime aikoina on toki keskusteltu paljon siitä, missä julkisten ja yksityisten palvelujen raja menee. Tarkkojen rajojen piirtäminen lieneekin vaikeampaa kuin aiemmin. Esimerkiksi Euroopan unioni on huolellinen miettiessään sitä, mitä julkisia palveluja voidaan harjoittaa, jotta ei rikottaisi kilpailukriteerejä. Ratkaisevaa on, mitkä julkisen palvelun osat ovat yhteiskunnalliselta merkitykseltään niin perustavia, että niitä on syytä tarjota julkisin varoin.

Tavallisimpia esimerkkejä julkisista palveluista ovat sosiaali- ja terveydenhoito, koulutus, veden ja sähkön saannista huolehtiminen, kulkuväylien rakentaminen, maan sisäiset ja ulkoiset turvallisuuspalvelut, muun muassa poliisitoimi, palokunta ja puolustusvoimat.

***

Tämän seminaarin aiheen kannalta on kiintoisaa, että Yleisradio on julkisen palvelun laitos, jonka tehtäviin kuuluu tarjota muun muassa hartausohjelmia. Mitä merkitystä on sillä, että julkisen palvelun piiriin on liitetty hartausohjelmat? Kysymys voi aluksi tuntua vähäiseltä, mutta rohkenen arvella, että sillä voi olla laajempaakin periaatteellista merkitystä.

Yleisradiolain ensimmäisen pykälän mukaan ”Yleisradio Oy on 7 §:n mukaista julkista palvelua liikenne- ja viestintäministeriön hallinnonalalla harjoittava osakeyhtiö.”

Seitsemäs pykälä kertoo tarkemmin, mitä ”julkinen palvelu” tarkoittaa ja sisältää. Ensimmäinen momentti sanoo: ”Yhtiön tehtävänä on tuoda monipuolinen ja kattava julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Näitä ja muita julkisen palvelun sisältöpalveluja tulee tarjota yleisissä viestintäverkoissa valtakunnallisesti ja maakunnallisesti.”

Julkinen palvelu tähtää siis siihen, että ohjelmia tarjotaan ”jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin”. Se, mitä tarjotaan, tarjotaan siis periaatteessa kaikille, tasapuolisesti ja kattavasti. Kuulijat ja katselijat ratkaisevat sen, mitä palveluja he ottavat vastaan. Ohjelmien tarjoaja on kuitenkin olemassa kaikkia varten.

Yleisradiolain seitsemännen pykälän toisen momentin kolmannen kohdan mukaan julkisen palvelun ohjelmatoiminnan tulee… ”ottaa ohjelmistossa huomioon sivistys- ja tasa-arvonäkökohdat, tarjota mahdollisuus oppimiseen ja itsensä kehittämiseen, painottaa lapsille ja nuorille suunnattuja ohjelmistoja sekä tarjota hartausohjelmia”.

On kiintoisaa pohtia sitä, miksi hartausohjelmien tarjoaminen mainitaan juuri tässä yhteydessä. En osaa paheksua sitä, että hartausohjelmat liitetään yhteyteen, jossa puhutaan sivistyksestä, oppimisesta ja itsensä kehittämisestä. Yleisradiolain muissa kohdissa julkisen palvelun piiriin luetaan suomalaisen kulttuuriperinnön vaaliminen, kotimaisen kulttuurin säilyttäminen sekä kulttuurisen vuorovaikutuksen edistäminen. Toivon puhuvani kahdeksannen käskyn hengessä, kun pidän periaatteellisesti tärkeänä, että sivistyksen ja suomalaisen kulttuurin yhteydessä mainitaan myös hartausohjelmat.

Yleisradiolaki siis pitää hartausohjelmia osana julkisia palveluja. Hartausohjelmat luetaan niiden peruspalvelujen joukkoon, joiden tuottamisesta ja tarjoamisesta julkinen valta kantaa vastuuta. Yleisradio kantaa vastuuta sellaisten ohjelmien tarjoamisesta, jotka palvelevat kansalaisten uskonnonharjoitusta. Tässä tehtävässä Yleisradio toimii pääpiirteittäin samalla tavalla kuin monet muut länsimaiset maat. Suomalaiset säädökset noudattavat samaa peruslinjaa kuin muissa maissa.

***

Julkinen palvelu ja hartausohjelmat on teema, joka sivuaa keskeisesti sitä, miten uskonnonvapaus ymmärretään. Kun uusi uskonnonvapauslaki säädettiin vuosituhannen taitteessa, sen olennainen piirre oli tasapaino niin sanotun negatiivisen ja positiivisen uskonnonvapauden välillä. Uskonnonvapaus ei ole vain oikeutta olla harjoittamatta uskontoa, vaan myös myönteistä oikeutta harjoittaa uskontoa.

Uuden lain säätäminen oli mahdollista, koska sen laatijat ja yleinen keskusteluilmapiiri ymmärsivät aiempaa paremmin sen, että oikeus harjoittaa omaa uskontoa kuuluu kansalaisten perusoikeuksiin. Tämä oikeus ei kuulu vain yksittäisille ihmisille, vaan myös yhteisöille. Lain tarkoitus on taata uskonnonharjoittamisen esteetön harjoittaminen myös kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille.

On tuskin liioiteltua sanoa, että Yleisradio on koko toimintansa ajan, vuodesta 1926 alkaen, toiminut siinä hengessä, jonka uusi uskonnonvapauslaki ilmaisee. Hartausohjelmat ovat kuuluneet yhtiön keskeisiin toimintoihin alusta alkaen.

Itse asiassa Yleisradion tarjoamat hartausohjelmat ovat osuva esimerkki siitä, että uskonnon harjoittaminen ei ole vain oikeus eikä vain mahdollisuus. Uskonnonvapauslaki takaa tämän perusoikeuden, mutta Yleisradio tarjoaa myös konkreettisen tavan uskonnonharjoittamiseen. Hartausohjelmat ovat siis esimerkki siitä, että julkinen valta haluaa myös käytännössä tukea kansalaisten uskonnonharjoitusta.

Hartausohjelmat eivät ole ainoa esimerkki siitä, miten julkinen valta myönteisesti arvostaa oikeutta ja mahdollisuutta harjoittaa omaa uskontoa. Muita esimerkkejä ovat muun muassa hautausmaat, koulujen uskonnonopetus, teologiset tiedekunnat, sotilassielunhoito, vankilasielunhoito, soveltuvin osin myös sairaalasielunhoito, valtiolliset jumalanpalvelukset, kirkolliset juhlapäivät ja avioliittoon vihkiminen.

***

Kriittinen ajattelija voi kysyä, miten uskonnollisesti neutraalin julkisen vallan toimintaan sopii, että se itse ja aktiivisesti tarjoaa uskonnollisia palveluja. Tätä mietittäessä on syytä muistaa, että uskonnonvapauslain mukaan julkinen valta takaa sekä mahdollisuuden olla harjoittamatta uskontoa että oikeuden harjoittaa uskontoa. Julkinen valta on siis itsessään neutraali ja puolueeton, mutta se ymmärtää, että kansalaisten piirissä on ihmisiä – ja ainakin toistaiseksi suuri enemmistö ihmisiä –, joille uskonnon harjoittamisella on merkitystä.

Kansalaiset itse ratkaisevat sen, millä tavalla he uskontoa harjoittavat. Olennaista on kuitenkin, että julkinen valta pitää uskonnon harjoittamista sellaisena elämänmuotona, jolla voi olla ja on merkitystä ihmisen hyvinvoinnille. Uskonnon harjoittaminen ei ole pakko, mutta sivistyneessä maassa siihen tulee olla mahdollisuus sekä periaatteessa että käytännössä.

Yleisradiolain luonnehdinta julkisten palvelujen sisällöstä sisältää vielä senkin perusintention, että suomalaista ja kotimaista kulttuuria on tarjottava ja tuettava. Tältä kannalta on ymmärrettävää, että hartausohjelmien valvontaelimen kaitsennassa tarjotut ohjelmat ovat kristillisten kirkkojen ja yhteisöjen hengessä tuotettuja. Kristillinen usko on osa sitä suomalaista kulttuuriperintöä, jonka edistäminen on Yleisradion keskeinen tehtävä. Mikään ei tietenkään estä sitä, että Yleisradio jollain toisella tavalla järjestää muunlaisten katsomusten edustajille tuotettuja ohjelmia.

Päätän sanoihin, joilla kunnioitettu Pekka Silvola päätti oman puheensa HVE:n 30-vuotisjuhlissa: ”Jumalan siunausta ja niin edelleen.”