ITKU

Piispa Teemu Laajasalon saarna Lauttasaaren seurakunnan piispantarkastuksen messussa Lauttasaaren kirkossa 20.9.2026 klo 11

Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi, ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”
Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.” Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. (Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään.)
Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”
Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?”
Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”
Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.

Joh. 11:21–29 (30–31) 32–45 

Rakkaat Lauttasaaren seurakuntalaiset, työntekijät ja luottamushenkilöt, hyvä juhlaväki,

Lauttasaarta kutsutaan onnellisten saareksi. Ja tämä onnellisten saari sijaitsee maassa, jota on jo vuosien ajan kutsuttu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tänään on kaiken lisäksi onnellinen päivä – olemme koolla piispantarkastuksen iloisessa juhlamessussa.

Viime päivinä olemme kohdanneet ihmisiä, kuulleet tämän seurakunnan elämästä ja nähneet kaikkea sitä hyvää, mitä täällä tehdään. Tänään on syytä kiittää ja iloita.

Siksi voi tuntua vähän oudolta, että ajattelin puhua tänään itkemisestä. Sallikaa hyvät ystävät, että selitän hieman.

Voin tässä teille paljastaa, että itku tuli minulle mieleen omakohtaisesti. Minulla nimittäin tuli tippa linssiin yhdessä kohdassa tätä piispantarkastusta. Ei hätää, kysymys ei ollut siitä, että seurakunta olisi niin surkeassa kunnossa, että ei tässä voi muuta kuin itkeä. Ei. Ei missään nimessä.

Päinvastoin: kun kävimme tapaamassa ekaluokkalaisia lapsia tuossa kirkon sivusiivessä, seurakunnan kerhossa, minulle tuli tippa linssiin, kun katsoin sitä taitoa, asennetta ja rakkautta, millä aikuiset hoitivat ja kasvattivat siellä lapsia – lapsia, joiden selvästi oli hyvä olla siellä. Jäin miettimään tuota pientä kyyneltäni.

Tippa linssissä ei kuulu vain suruun. Ihminen itkee hautajaisissa, mutta hän voi itkeä myös häissä. Ihminen itkee silloin, kun hän menettää rakkaansa, mutta myös silloin, kun kauan poissa ollut rakas palaa kotiin. Ihminen itkee kuoleman vierellä, mutta myös syntymän äärellä. Ihminen itkee kivusta ja pettymyksestä, mutta myös helpotuksesta.

Vanhempi voi itkeä lapsensa ensimmäisenä koulupäivänä ja vuosia myöhemmin tämän valmistuessa. Joskus itketään siksi, että ollaan pohjattoman surullisia. Joskus siksi, että ollaan tavattoman onnellisia. Joskus ihminen nauraa niin paljon, että alkaa itkeä.

Itku ei siis ainakaan aina ollenkaan ole onnellisuuden vastakohta.

Tässä saarnassa on kolme kysymystä itkusta. Ensiksi: miksi itkua peitellään? Toiseksi: mitä itku paljastaa? Kolmanneksi ja kaikkein tärkeimmäksi: mitä päivän evankeliumi opettaa meille itkusta?

**

Ensiksi: miksi itkua peitellään?

Itkeminen on merkillinen asia. Me ihmiset olemme ilmeisesti ainoita olentoja, jotka vuodattavat kyyneliä nimenomaisesti tunteidensa vuoksi. Eläimetkin kyllä kokevat hätää ja menetystä. Monet eläimet surevat. Niilläkin on kyynelnestettä silmiensä suojaamiseksi. Mutta ihmisen kaltaista tunnekyynelten vuodattamista ei muilta eläimiltä tunneta varmasti.

Eikö hyvät ystävät, ole erikoista, että vaikka itkeminen kuuluu jokaisen ihmisen elämään, me usein peittelemme sitä. Kun silmäkulma kostuu, pyyhkäisemme nopeasti kyynelen pois. Kun ääni alkaa murtua, vedämme henkeä ja yritämme saada sen takaisin vakaaksi. Käännämme katseen sivuun. Yritämme koota itsemme.

Sanomme: Anteeksi, nyt minua alkaa itkettää. Se on aika kummallinen lause. Ehkä sanomme sen siksi, että kyynel paljastaa meistä jotakin.

Kyynel tekee sisäisen näkyväksi. Kun ihminen itkee, hän ei hetkeen täysin hallitse sitä, mitä muut hänestä näkevät. Jotakin on liikaa sanoiksi, ja silloin ruumis puhuu. Jokin sisällä oleva tulee ulos. Jokin suojakuoressa murtuu.

Tämä johtaa toiseen kysymykseen.

**

Mitä itku paljastaa?

Jokaisella kyyneleellä on jokin kohde. Me emme itke vain silloin, kun jokin on huonosti. Me itkemme usein silloin, kun jokin merkitsee meille paljon.

Kyynel kertoo: tämä ei ole minulle yhdentekevää.

Itkun vastakohta on välinpitämättömyys. Jos haluaisimme varmasti välttyä kyyneliltä, meidän pitäisi varoa rakastamasta ketään niin paljon, että voisimme menettää hänet. Meidän pitäisi välttää toivomasta mitään niin paljon, että voisimme pettyä. Meidän pitäisi varoa kiintymästä mihinkään niin paljon, että siitä luopuminen sattuisi.

Silloin itkisimme vähemmän. Kyynel kertoo siitä, mikä elämässä on rakasta.

Tästä seuraa kolmas ja kaikkein tärkein kysymys: mitä päivän evankeliumi opettaa itkusta?

**

Tämän päivän evankeliumissa itketään paljon. Lasarus on kuollut. Hänen sisarensa Martta ja Maria surevat veljeään. Koti on täynnä ihmisiä, jotka ovat tulleet lohduttamaan heitä.

Evankeliumin alkukäännekohta on Marian tulo Jeesuksen luokse. Maria vaipuu hänen jalkoihinsa ja itkee. Jeesus näkee Marian itkevän. Hän näkee muiden itkevän.

Sitten tulee evankeliumin erikoiset sanat: ”Jeesus itki.” Nuo kaksi sanaa muodostavat suomenkielisen Uuden testamentin lyhyimmän jakeen. Jeesus itki.

Jos ihmisen itku tekee sisäisen näkyväksi, mitä Jeesuksen itku tekee näkyväksi? Jos ihmisen itku kertoo siitä, että jokin ei ole meille yhdentekevää, mitä Jumalan itku kertoo?

Evankeliumissa Jeesuksen ympärillä seisovat ihmiset kertovat, miksi Jeesus itkee: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Jeesuksen kyynel kertoo rakkaudesta. Jeesus ei peittele kyyneltään. Jumala ei peittele rakkauttaan ihmiseen.

Jeesuksen kyynel tekee näkyväksi sen, mitä emme muuten voisi nähdä: yksittäinen ihminen ei ole Jumalalle yhdentekevä.

Sinä et ole Jumalalle yhdentekevä. Sinun elämäsi ei ole Jumalalle yhdentekevä. Sinun ilosi eivätkä sinun surusi ole Jumalalle yhdentekeviä.

**

Rakkaat ystävät,

tässä evankeliumin hetkessä on jotakin erityisen tärkeää Lauttasaaren seurakunnalle.

Piispantarkastuksessa kysytään monella tavalla, mikä on seurakunnan tehtävä. Mitä täällä tehdään? Ketä täällä kohdataan? Miten täällä onnistutaan? Mitä pitäisi tehdä paremmin?

Kaikkien tavoitteiden, suunnitelmien, toimintamuotojen ja numeroiden keskellä päivän evankeliumi muistuttaa yhdestä hyvin yksinkertaisesta tehtävästä.

Seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa ihmisen ei tarvitse peitellä kyyneliään. Paikka, jossa iloitaan iloitsevien kanssa ja itketään itkevien kanssa. Paikka, jossa onnellisten saarella saa myös olla onneton.

Seurakunnan tehtävä on kuivata kyyneleitä. Ei vain kuunnella ja puhua niistä. Kristuksen kirkko on lähetetty sairaan, yksinäisen, hauraan, köyhän, syrjityn ja surevan luo. Sen ihmisen luo, jonka elämä on mennyt rikki. Sen ihmisen luo, joka ei jaksa pyytää apua. Sen ihmisen luo, jonka kyyneliä muut eivät huomaa.

Me emme aina huomaa lähimmäisen kyyneliä, edes silloin, kun niitä ei yritetä peitellä. Me kuljemme toistemme ohi. Me kysymme mitä kuuluu, mutta emme aina jää kuuntelemaan vastausta. Me saatamme huomata äänekkään hädän, mutta emme hiljaista. Joskus suojelemme omaa kiirettämme, omaa mukavuuttamme ja omaa onnellisuuttamme niin tarkasti, ettei toisen ihmisen kyynel mahdu siihen.

Tässä on meille lain sana: lähimmäisen kyynel kysyy meiltä, rakastimmeko, huomasimmeko, pysähdyimmekö. Ja jos olemme rehellisiä, vastaus ei aina ole sellainen kuin toivoisimme. Parhaimmillaankin meidän kykymme kuivata toistemme kyyneleitä on rajallinen. Ja pahimmillaan me emme edes näe niitä.

Evankeliumin sana ylittää kuitenkin lain sanan. Jumalan rakkaus ei koske vain sitä ihmistä, jonka kyyneleen me osaamme kuivata. Se koskee myös meitä, jotka kuljimme ohi. Kristus ei tullut maailmaan hyviä lohduttajia varten, vaan lohduttajan tehtävässä epäonnistuvia syntisiä varten. Hänen armonsa ulottuu sekä itkevään että siihen, joka ei huomannut itkevää.

Me saamme anteeksi – ja meidät lähetetään uudelleen katsomaan tarkemmin, kuuntelemaan paremmin ja rakastamaan rohkeammin.

**

Hyvät ystävät,

tämän päivän evankeliumissa on lopulta kyse paljon enemmästä kuin siitä, että Jeesus osaa itkeä. Lasaruksen haudalla nimittäin itkijöitä riitti ilman Jeesustakin. Maria itki. Martta suri. Ystävät itkivät.

Vain yksi itkijöistä oli nimeltään ”ylösnousemus ja elämä”. Ja juuri siinä on meidän toivomme. Me voimme lohduttaa toisiamme, mutta parhaatkaan sanamme eivät tuo takaisin sitä, minkä olemme kadottaneet. Me emme voi peruuttaa menetyksiämme.

Mutta Jeesus voi. Hän seisoo Lasaruksen haudan edessä silmät kyynelissä ja huutaa: ”Lasarus, tule ulos!” Jeesus ei lakkaa olemasta ylösnousemus silloin, kun hän itkee. Eikä hän lakkaa itkemästä siksi, että hän on ylösnousemus. Sama Kristus tekee molemmat. Hän itkee ihmisen kanssa – ja hän kutsuu kuolleen ulos haudasta.

Siksi kristillisen uskon sanoma ei ole: älä itke. Se ei ole: kuivaa kyyneleesi ja ryhdistäydy. Se ei ole edes: Jumala itkee kanssasi.

Uskon sanoma on: saat itkeä, mutta sinun ei tarvitse itkeä ilman toivoa. Sillä se, joka itkee sinun kanssasi, on itse ylösnousemus ja elämä.

Hyvä juhlaväki,

Raamatun viimeisillä lehdillä kuva muuttuu vielä kerran. Siellä ihminen ei enää pyyhi omaa kyyneltään. Siellä ei enää Maria itke. Siellä ei enää Jeesus seiso Lasaruksen haudalla. Siellä Jumala itse kumartuu ihmisen puoleen.

Ja Jumala pyyhkii ihmisen silmistä joka ainoan kyyneleen. Joka ainoan. Sen, jonka muut näkivät. Sen, jonka peitit. Sen, jonka vuoksi pyysit anteeksi. Sen, jonka syytä et osannut kenellekään selittää.

Tämän elämän suurinkin onni on vasta esimakua. Jumala lupaa meille ilon, jossa mitään rakasta ei enää menetetä, mikään hyvä ei enää särky eikä mikään suru enää varjosta onnea.

Täällä onnellistenkin saarella onneen sekoittuu vielä kyyneleitä. Mutta kerran koittaa se päivä, jolloin Jumala kutsuu meidät tästä onnellisten kaupunginosasta täydellisen ilon kaupunkiin.

Kaupunkiin, jossa rakasta ei enää menetetä. Juhlaan, joka ei pääty. Valoon, jossa ei enää tule yötä. Onneen, joka tulee täydelliseksi.

Aamen.