Piispa Teemu Laajasalon saarna Kaatuneitten omaisten liiton 80-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Helsingin tuomiokirkossa 14.9.2025
Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”
Luuk. 10:25–37
Hyvät sanankuulijat, arvoisat juhlapäivän viettäjät, ärade festpublik,
kun talvisota syttyi, nykyisen hiippakuntamme alueeseen kuului silloinen Helsingin pitäjän seurakunta. Tuolloin Helsingin pitäjän seurakunnan kirkkoherrana toimi Otto Weckström. Kirkkoherra Weckströmillä oli tapana kirjoittaa jokaisen vuoden ensimmäisenä päivänä vuosikertomus juuri päättyneestä vuodesta. Tammikuun ensimmäiselle päivälle vuonna 1939 päivätyssä kirjoituksessaan kirkkoherra kantoi huolta alkaneesta vuodesta ja toivoi, että vuosi 1939 olisi seurakunnalle siunattu vuosi.
”Rukouksia lähetetään ylös Jumalalle, ja Jumala säästää meidät onnettomuudelta”, hän kirjoitti. Kuten tiedämme kirkkoherran toive ei toteutunut, vaan saman vuoden syksyn lopussa syttyi talvisota.
Sotavuosien aikana kirkkoherra Weckströmin tehtäviin kuului kuolinsanoman vieminen koteihin rintamalla kaatuneista. Kaiken kaikkiaan hän toimitti tuon viestin noin kuuteensataan kotiin. Kirkkoherra Otto Weckström on päiväkirjoissaan kuvannut tuota tehtävää työuransa rankimmaksi tehtäväksi. Hän kirkkoherrana itse tunsi henkilökohtaisesti lähes jokaisen kaatuneen; monet olivat hänen omia rippikoulupoikiaan, tuttujen äitien ja isien lapsia, perheenisiä ja aviopuolisoita.
Kuolinsanomaa viedessään kirkkoherra sai käyttöönsä puolustusvoimien auton, joka alettiin tunnistaa pitäjässä. Ihmiset lopettivat työnsä ja jäivät aina seuraamaan, minkä talon pihaan kirkkoherran auto kääntyy. Automatkalla Otto Weckström pyysi saada istua hiljaa kuljettajan vieressä. Muistelmissaan hän kirjoittaa: ”Näin sain istua hiljaa hänen vieressään yhteenliitetyin käsin ja rukoilla voimaa itselleni joutuessani esittämään vaikean sanomani. Samalla sain sulkea heidät, joiden luo olin matkalla, Jumalan armahtavan rakkauden haltuun.”
***
Tämän päivän evankeliumissa ei ajeta autolla surun äärelle, vaan kävellään kärsimyksen keskelle. Asia on kuitenkin sama. Evankeliumi kertoo huolenpidosta.
Päivän evankeliumissa kuultu laupiaan samarialaisen vertaus on kaunis. Se on kertomus, jota kuunnellessa on helppo todeta, että juuri näin. Näin kuuluisi toimia ja tällainen maailman tulisi olla.
Me voimme kaikki samaistua ryöstettyyn mieheen, joka on ahdingossa ja hädässä. Me näemme ja ymmärrämme, että juuri tuollaisena hädänhetkenä toivomme, että omalle kohdallemme osuisi laupias samarialainen. Juuri tuollaisessa tilanteessa, kun koko muu maailma kääntää selkänsä, toivomme, että kohdallemme osuisi ihminen, joka osoittaisi rakkautta ja laupeutta. Ihminen, joka auttaisi. Joku, joka pitäisi huolta.
***
Jeesuksen opetusta punnitessamme, voimme aavistaa, että vertaus Laupiaasta samarialaisesta, ei ole vain kaunis kertomus laupeudesta ja armosta. Hyvyyden ja huolehtimisen lisäksi se kertoo pahuudesta ja välinpitämättömyydestä. Se on vertaus, joka vaatii. Yhtä hyvin kuin tunnistamme hetket, joissa itse kaipaamme osaksemme hyvyyttä ja huolenpitoa, rakkautta ja rohkaisua, apua ja armoa, voimme tunnistaa ne hetket, joissa olemme kykenemättömiä niitä itse antamaan.
Päivän evankeliumissa lainopettaja kysyy, kuinka voi saavuttaa iankaikkisen elämän. Jeesus pyytää lainopettajaa kertomaan, mitä laissa sanotaan. Lainopettaja vastaa rakkauden kaksoiskäskyllä: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Martti Lutherin sanoin: ”Jos haluat tietää, millä tavoin lähimmäistä on rakastettava, ja löytää sille rakkaudelle valaisevan esikuvan, mieti huolellisesti, millä tavoin rakastat itseäsi. Kun joudut hätään tai vaaraan, totta kai haluaisit minkä toisin, että sinua rakastaisivat ja auttaisivat neuvoin, varoin ja voimin niin kaikki ihmiset kuin koko luomakuntakin.” Samalla tavalla, kun kaipaamme hädässä apua itsellemme, tulisi meidän kaivata sitä myös lähimmäisemme hätään.
Kun yksin hädän keskellä kaipaamme lähimmäisiltämme rohkeutta auttaa ja rakkautta huolehtia, tunnistamme vasta, mitä tarkoittaa rakkauden kaksoiskäskyn kohta ”niin kuin itseäsi”. Jokainen meistä kaipaa ja janoaa rakkautta itselleen. Auttavaa kättä ja armollista katsetta.
***
Silloin kuin lähimmäisenrakkauden osoittaminen, laupeus ja armo tuntuvat meistä kaikkein vaikeimmalta, juuri silloin meidän tulee niitä pyrkiä toteuttamaan. Kun nuori on hölmöillyt, meidän tulee auttaa häntä näkemään, että elämä on vielä edessä. Kun kaikilla tavoilla itsensä umpikujaan ajanut aikuinen on ahdinkonsa keskellä, meidän tulee osoittaa rakkautta. Meidän tulee kertoa uusista mahdollisuuksista ja uudesta toivosta.
Niissä hetkissä, kun meillä olisi kiusaus opettaa, saarnata, varoitella ja viisastella, tulisi meidän malttaa mielemme, pysähtyä, kuunnella ja auttaa. Kuitenkin tiedämme, että useinkaan emme siihen pysty.
***
Jeesuksen vaatimus päivän evankeliumissa tuntuu jopa epäinhimilliseltä. Laupiaan samarialaisen toiminnan asettaminen esikuvaksi tekee pieneksi. Se puristaa ja painaa ahtaalle. Mitä, jos emme pysty sellaiseen rakkauteen ja laupeuteen, jota Jeesus meiltä odottaa? Mitä, jos olemmekin nimenomaan kuin pappi ja leeviläinen? Kävelemme lähimmäisemme hädän ohitse päivittäin ja keksimme syitä, miksi emme voi pysähtyä ja auttaa.
Kun selaamme aamuisin uutiset, maailman hätä vyöryy päälle sellaisella voimalla, että sen ohittaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Henkihieverissä elävien lähimmäisten määrä on niin ylivoimainen, että tekee mieli väistää ja mennä ohi. Vaikka kuinka haluaisi, toivoisi ja yrittäisi osoittaa rakkautta, tuntuu, että se ei riitä. Silloinkin, kun tunnistamme lähimmäisen hädän ja haluamme häntä siinä auttaa, tuntuu, että me emme siihen kykene. Siksi on helpompi sulkea sydämensä ja silmänsä, väistää ja mennä ohi.
***
Hyvä juhlaväki,
Laupiaan samarialaisen vertauksen tarkoitus on laittaa meidät ahtaalle. Sen tarkoitus on opettaa meidät tunnistamaan oma kyvyttömyytemme. Vertauksen tarkoitus on tuoda meidät Kristuksen rakkauden äärelle. Meidän rohkeutemme ja meidän rakkautemme eivät pysty maailmaa pelastamaan. Kun ymmärrämme tämän, ymmärrämme, että tarvitsemme Jumalaa, taivaallista Isäämme, jolle mikään ei ole mahdotonta.
Laupiaan samarialaisen vertaus ei kerro meille vain ihmisen heikkoudesta, vaan se kertoo Jumalan vahvuudesta. Laupiaan samarialaisen vertaus pakottaa meidät pieneksi, jotta Jumalalla on tilaa olla suuri. Vain ymmärtäessämme oman laupeutemme rajallisuuden voimme käsittää Jumalan laupeuden rajattomuuden. Kun oivallamme oman rakkautemme pyyteellisyyden, voimme tuntea Jumalan rakkauden pyyteettömyyden.
***
Jumala rakastaa meitä silloinkin, kun emme pysty suuriin tekoihin lähimmäisen puolesta. Jumala rakastaa meitä silloinkin, kun rohkeutemme ei kohdennu lähimmäisen hädän pieneenkään lievittämiseen. Jumala rakastaa meitä silloinkin, kun lähimmäisen rakkauden sijasta kykenemme osoittamaan vain itserakkautta.
Ja tämän Jumalan meitä kohtaan osoittaman lahjoittavan rakkauden vuoksi koko elämämme voi muuttua. Voimme ymmärtää, että me emme ole sittenkään tekemässä vastapalveluksia tai hankkimassa taivaallista hyväksyntää. Koska meitä rakastetaan joka tapauksessa niin paljon, voimme turvallisesti ja rohkein mielin uskoa ja luottaa armolliseen Jumalaan ja siitä voimaantuneena myös rakastaa lähimmäistämme – supistaa surua, keventää kuormaa, poistaa puutteita ja tarjota toivoa.
***
Saarnan alussa esitelty sota-ajan kirkkoherra Otto Weckström suoritti vaikeaa tehtävää viedessään kuolinviestiä. Hän osoitti laupeutta lähimmäisiään kohtaan. Kuitenkin istuessaan puolustusvoimien autossa hiljaa kädet ristissä matkalla surukotiin hän tiesi, että tehtävä ei ole hänen varassaan; hänen osaamisensa, hänen kykyjensä, hänen uskonsa, toivonsa tai edes rakkautensa varassa, vaan Jumalan huolenpidon varassa. Siihen loppumattomaan hyvyyteen hän turvasi itsensä, rintamalla kaatuneet vainajat sekä kaikki heidän omaisensa.
***
Kaatuneitten omaisten liitto on syntynyt pelon, menetyksen ja surun tuskassa, jossa 30 000 nuorta naista jäi leskeksi, 50 000 eri-ikäistä lasta jäi orvoksi ja sadat tuhannet suomalaiset menettivät sisarensa, oman lapsensa tai rakkaimman ystävänsä. Tänään tässä kirkkosalissa tiedetään, että nuo numerot eivät ole numeroita, vaan ihmisiä. Isänmaamme vapauden vuoksi menetettyjä omia isiä.
Tuskan keskelle on syntynyt huolenpidon halu. Halu pitää huolta on Kaatuneitten omaisten liitolle tarkoittanut lähimmäisenrakkauden mieltä ja tekoja. Heikomman puolustamista, toivon luomista ja uusien alkujen keksimistä.
80-vuotinen työnne sen eri muodoissaan, eri vaiheissaan ja eri nimien alla on täyttynyt laupiaan samarialaisen rohkeudella ja laupiaan samarialaisen rakkaudella. Työnne on rakentanut rikkimenneitä, se on kohottanut alaspainettuja, se on yhdistänyt yksinäisiä, se on näyttänyt kaiken menettäneille, että mahdollisuuksia sittenkin on.
Tämä työ on tapahtunut Jumalan lohdutuksen voimassa ja Hänen rakkautensa sallimuksessa. Se on luottanut siihen, että ihmissanojen loppuessa Jumalan sanan lupaukset vasta alkavat.
Siunatkoot kaikkivaltias ja armollinen Jumala teitä ja teidän työtänne tänä juhlapäivänä ja kaikkina tulevina päivinä.
Aamen.