Piispa Teemu Laajasalon mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 24.2.2022
Viimeisten päivien ja viikkojen aikana minua on lähestynyt useampi ikäihminen, joka on pohtinut käytännöllisiä kysymyksiä. Kuinka Helsingistä pääsisi tarvittaessa turvaan Pohjanmaalle sukulaisten luokse? Missä on lähin väestönsuoja ja miten sinne mennään? Sota Ukrainassa palauttaa ahdistuksen sodan kokeneen sukupolven mieleen nopeasti. Venäjän hyökkäyssodan häikäilemättömyys ja hinta näkyy kauan ja kauas.
Uudet huolet laskeutuvat jo valmiiksi huolien täyttämään ympäristöön. Vanhemmille ihmisille sota toisessa maassa liittyy omiin sotakokemuksiin. Lapsille ja nuorille sotauutisointi ja sotapuheet kasautuvat jatkumoksi muihin huoliin. Monen lapsen tai nuoren näkökulmasta koko elämän kehykset ovat viime vuosina olleet peräkkäisillä ja limittäisillä huolilla ympäröityjä. Ennen eurooppalaista sodanuhkaa on perusturvallisuus järkkynyt pitkittyneen kulkutaudin vuoksi ja ilmastonmuutokseen liittyvien huolien tähden.
Nuorimpien ja vanhimpien ohella myös me muut osoitamme huolemme tavalla tai toisella. Yritämme saada huoltamme hallintaan laskemalla kilometrejä Kiovaan, aavistelemalla presidentti Putinin toimintasuunnitelmia tai pohtimalla sotilasliittoon hakeutumista. Itä-Ukrainan laukauksilla on pitkä kaiku, joka pelottaa monia Suomessa asti.
Turvallisuustilanne Euroopassa on muuttunut. Sitä ei voi eikä pidä kieltää.
Mutta kuinka voisimme turvallisuusmuutoksesta huolimatta kokea turvaa? Kuinka kestäisimme, kun kestokykyämme koetellaan? Henkisen kriisinkestävyyden kannalta meillä on syytä oppia vähitellen vaipuvan koronakriisin kokemuksista ainakin kolme asiaa.
Ensinnäkin meidän pitää tarkasti kysyä ja tunnistaa, ketkä ovat erityisen hauraita sodan ja sodanuhkan huolille ja kuinka heitä osaamme suojella. Tässä on syytä olla ennakoivasti toimelias.
Aikuisten tehtävänä on kantaa lasten ja nuorten kuormia, ei kasata niitä heille lisää. Eri-ikäisille levottomille ja pelokkaille on luotava turvaa. Heitä on muistutettava siitä, että tällä hetkellä meitä ei uhata. Maamme on vakaa ja kaikkina aikoina puolustettu.
Toiseksi meidän on syytä tehdä kaikkemme, että maamme sisällä keskinäinen ymmärryksemme toisiamme kohtaan kasvaa eikä vähene. Tässä suhteessa huoli ulkoisesta uhasta voi toimia myös hyvänä kimmokkeena parempaan keskinäiseen kunnioitukseen ja eheyteen. Kun maailmalla kuohuu, sisäiset taistelumme voivat saada oikean mittasuhteen. On vähemmän syitä kuvailla eri tavoin ajattelevia täydellisen pahaksi tai väärässä olevaksi. Erityisen tärkeää on ulottaa tämä myös niihin venäläistaustaisiin suomalaisiin, jotka voivat nimensä tai sukujuuriensa vuoksi joutua alttiiksi syrjinnälle ja kantamaan huolestuneiden ihmisten mielissä Venäjän hallinnon syntejä ilman syytä.
Kolmanneksi on syytä pitää toivo kirkkaana. Kulkutaudin oppi epätietoisuuden sietämisestä sopii myös tämän harhautuksia, odotusta ja yllätyksiä sisältävän sodan seuraamiseen. Erityisesti toivoa tarvitaan, koska ilman sitä häviää näkyvyys tulevaan. Toivo on tehtävä ja lahja. Toivo elää myös toivottomuuden keskellä, silloinkin, kun emme sitä pysty kunnolla tuntemaan. Toivoa tarvitaan, jotta rauha syntyy – rauha Ukrainassa ja mielenrauha Suomessa.
Ensi viikolla alkaa paastonaika. Monet paastonajan perinteiset kirkkorukoukset sisältävät pyynnön kestävyydestä. Kestävyyttä pyydetään myös presidentti Kyösti Kallion talvisodan aikaisessa rukouksessa Suomen puolesta.
Kestävyyttä tarvitaan tänään erityisesti siksi, että monien mielissä on jo kestetty niin paljon ja niin pitkään. Toistuvat hätätilat aiheuttavat henkisen kestävyysvajeen. Kestävyys ei synny vain yksilön vahvuudesta, vaan myös yhteisön vastuusta. Pienten, hauraiden ja herkkien osalta kestokyky on koetuksella. Heidän puolestansa on johtajien puhuttava ja kaikkien lähimmäisten toimittava.
Teemu Laajasalo
Helsingin hiippakunnan piispa