Piispa Teemu Laajasalon saarna ordinaatiomessussa helatorstaina 14.5.2026 klo 10 Helsingin tuomiokirkossa
Kukin meistä on saanut oman armolahjansa, sen jonka Kristus on nähnyt hyväksi antaa. Kirjoituksissa sanotaankin:
– Hän nousi korkeuteen
vangit voittosaaliinaan,
hän antoi lahjoja ihmisille.
Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin? Hän, joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan. Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää.
Ef. 4:7–15
Hyvä juhlaväki, hyvät seurakuntalaiset, rakkaat papiksi vihittävät Antti, Jukka, Emmistiina, Heidi, Joonas, Jussi ja Sini,
monet pappeuteni tärkeimmät muistot ja opettavimmat kokemukset liittyvät nuorisotyöhön ja rippileireihin. Niitä sain – lähes parin vuosikymmenen ajan eri rooleissa – olla tekemässä hienolla porukalla tässä tuomiokirkon mäellä.
Rippileirien pysyvimmäksi pitopaikaksi minulle tuli saari tuossa Helsingin edustalla, Kivisaaren leirikeskus.
Meillä oli tapana nuorisotyönohjaajakaverini kanssa ennen leiriä tavata ja aistia kulloistakin ryhmää ja miettiä, mitä juuri heille olisi hyvä painottaa ja millä tavalla. Eräänä kesänä meillä oli ryhmä, jossa oli paljon tosi kivoja, mutta kovin vilkkaita, huomiota kaipaavia ja hieman joustavasti käyttäytyviä nuoria. Muistan, kuinka leirin ennakkotapaamisessa yksi yritti lämmittää mikroaaltouunissa märkiä sukkiaan, toinen vahingossa sytytti itsensä tuleen kynttilöillä leikkiessään ja kolmas heitti tikkaa – mutta ilman tikkataulua ja kaveria kohti.
Ajattelimme, että tälle porukalle pitää keksiä jotain nopeaa tekemistä heti leirin alkuun. Totesimme, että väelle sopisi erinomaisesti puolen päivän seikkailu heti rippikoulun alkupäiville.
Niinpä soitin kevään lopulla puolustusvoimiin ja kysyin, voisimmeko kesällä saaressa pidettävän rippikoululeirin kanssa tehdä vierailun sopivaan armeijan saareen ulkosaaristossa ja pitää siellä vaikkapa oppitunnin sodan ja rauhan -kysymyksistä ja samalla mahdollisesti tutustua heidän toimintaansa. Ideana minulla oli, että voisimme saada ikimuistoisen kyydin armeijan nopeilla Uisko-veneillä. Puolustusvoimissa asiaa selvitettiin ja nopeasti lupa saatiin. Retkeä odotettiin sen jälkeen innolla.
Leirin alettua, retkipäivän aamuna aikaisin soi puhelin ja armeijan yhteyshenkilö soitti. Hän totesi, että valitettavasti retki täytyy perua, koska voimassa on kovan tuulen varoitus. Merellä oli noin 14–15 metriä sekunnissa tuulta ja puuskissa 20. Myrskyn raja on 21 eli tuuli jäi hieman sen alle, mutta tuuli oli säätiedotuksen sanoin kova ja aallot olivat korkeat.
Totesin kaiutinpuhelussa, että ymmärrän tilanteen hyvin, vaikka odotetun retken peruuttaminen aivan varmasti aiheuttaa pettymyksen. Ennen kuin ehdin kiittää ja lopettaa puhelua, nuorisotyönohjaajakaverini huusi vierestä, että ”aallotko ne armeijan pysäyttää”. Tällä kiteytyksellä oli selvästi vaikutusta, koska upseeri saman tien totesi, että ”ei pysäytä” ja jatkoi, että tietenkin matka kyllä periaatteessa onnistuu, mutta se ei tule olemaan tasaista ja se voi pelottaa. Tähän työkaverini vastasi: ”Loistavaa, juuri sitä toivomme.”
Viisas upseeri totesi, että hän lähettää kaksi vaihtoehtoista kyytiä, järkeville ihmisille hitaasti liikkuvan ja sisätilat tarjoavan veneen sekä sitten jännitystä ja kastumista kaipaaville kovaa kulkevan Uisko-veneen.
Kun sitten innokkaiden kavereiden kanssa siirryimme tähän Uisko-veneeseen ja saimme pitkät turvallisuusohjeet, vilkas väki kuunteli laivan ohjaajaa täysin. Ohjaaja totesi, että tuulet voivat heitellä, mutta tässä ei ole mitään vaarallista eikä mitään hätää. Hän kävi läpi sen, millä tavalla ja missä asennossa aluksessa pitää seistä ja mistä kuuluu pitää kiinni.
Lähdön hetkellä, työkaverini vielä varmisti reteästi kyydin huikkaamalla ohjaajalle omalla tyylillään, että ”älä sitten yhtään jarruttele, vaan vedä täysiä”. Tässä mielessä kyyti oli todellinen tilaustaideteos. Kun kovassa tuulessa ja korkeassa aallokossa ammattilainen ajaa todella kovaa, tuli nopeasti tunne, että en ole täysin varma, olenko veneen vai lentokoneen kyydissä. Leirin kovimmatkin kaverit olivat kalpeina ja kiljumisessa oli samanaikaisesti läsnä innostus ja kauhu. Reidet olivat pompuissa kovilla ja aallot kastelivat kaiken ja kaikki. Minulla oli taskussa limupullo, josta oli lähtenyt etiketti, kun pääsimme perille. Muistan vielä vuosikymmenten jälkeen, että rantaan päästyämme mietin niitä veneen kuljettajan lähdössä sanomia sanoja: ”Tuulet todellakin heittelevät, mutta mitään hätää ei ole”.
**
Hyvät ystävät,
itse asiassa apostoli Paavali varoittaa ja rohkaisee Jeesuksen seuraajia lähes samalla tavalla tuulten heiteltävänä olemisesta kuin tuo Uisko-veneen ohjaaja.
Tämän päivän Uuden testamentin lukukappaleessa, siis tuossa Antti Kiisken aiemmin lukemassa Efesolaiskirjeessä, puhutaan ihmisistä, jotka ”ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä”.
**
Paavali puhuu siinä kirkon virasta. ”Hän antoi seurakunnalle apostolit, profeetat, evankeliumin julistajat, paimenet ja opettajat.” Huomatkaa hyvät ystävät: Hän antoi – siis Kristus antaa. Tänään me iloitsemme siitä, että Kristus ei ole jättänyt kirkkoaan yksin.
Hän antaa edelleen kirkolleen paimenia ja opettajia, sanan ja sakramenttien palvelijoita, joiden tehtävänä on toimia apuohjaajana taivaallisen ohjaajan reittisuunnitelman mukaisesti, jotta seurakuntalaiset eivät olisi kaikenlaisten opintuulten heiteltävinä – tai vanhan käännöksen mukaan viskomina.
Pappeus ei perustu ihmisen omaan hengelliseen vahvuuteen eikä henkilökohtaiseen karismaan. Pappi ei ole kirkon pelastaja. Pappi ei ole se, joka tyynnyttää myrskyn. Pappi ei ole veneen omistaja eikä edes sen tärkein matkustaja.
Papin tehtävä on huolehtia siitä, että ihmiset eivät olisi opin tuulten heiteltävissä. Tämä tarkoittaa, että papin tehtävä on yhä uudestaan osoittaa Kristukseen. Kastaa Hänen käskystään. Julistaa synnit anteeksi Hänen nimessään. Murtaa leipä ja jakaa viini Hänen lupauksensa varassa. Pitää esillä evankeliumia silloinkin, kun monet muut äänet yrittävät määritellä ihmiselle, mikä on totta, mikä arvokasta ja mikä pelastaa. Luvata uusia alkuja virheitä tehneille silloinkin, kun kukaan muuta ei niitä lupaa. Armahtaa niitä, joita tämä maailma ei armahda.
**
Rakkaat Antti, Jukka, Emmistiina, Heidi, Joonas, Jussi ja Sini, teidät vihitään tänään pappisvirkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla,
Te kohtaatte ihmisiä, joiden elämässä aallot lyövät kovaa.
Te kohtaatte surua, sairautta, yksinäisyyttä, epäuskoa, häpeää ja kuoleman pelkoa.
Te istutte sairaalahuoneessa ihmisen vierellä, joka kysyy hiljaa: ”Kuolenko minä?”
Te kuulette vanhuksen sanovan, ettei kukaan ole katsonut häneen viikkoihin.
Te kohtaatte ihmisiä, jotka eivät enää jaksa uskoa, että heidän elämällään tai edes heillä itsellään olisi arvoa.
Silloin tärkeintä ei ole se, että te vaikutatte rohkeilta. Tärkeintä on se, että te muistatte, kuka pitää suunnan.
Pappi ei ole myrskyn sankari. Papin tehtävä on seistä samassa veneessä muiden kanssa ja osoittaa Kristukseen, joka pitää peräsimestä kiinni.
**
Muistan yhä sen Uisko-veneen ohjaajan rauhallisen äänen. Hän sanoi: tuulet voivat heitellä, mutta tässä ei ole mitään hätää.
Kristillinen kirkko on saanut kuulla tuon saman lupauksen jo kaksituhatta vuotta. Ei siksi, että kirkko olisi aina vahva tai viisas. Ei siksi, että papit aina onnistuisivat tehtävässään. Vaan siksi, että ylösnoussut, taivaaseen astunut ja helatorstain lupauksen mukaisesti kaikkialla vaikuttava Kristus elää ja pitää kiinni omistaan.
Kirkon historia ei ole kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan pelänneet.
Se on kertomus Kristuksesta, joka ei koskaan päästä irti.
Ja kun Kristus pitää kiinni kirkostaan – veneellä on suunta, pimeydessä on valo, maailmassa on toivo ja tulevaisuus on hyvä.
Aamen.