Piispa Teemu Laajasalon puhe Holokaustin uhrien muistopäivänä 27.1.2026 Helsingin synagogassa
Ärade minister Adlercreutz, Your excellencies, arvoisat rabbi ja juutalaisen seurakunnan puheenjohtaja, hyvät muistojuhlan osallistujat, ärade festpublik, hyvät kuulijat,
jo pelkkä saapuminen tähän taloon kertoo kaiken. Pelkkä saapuminen tähän taloon kertoo kaiken.
Synagogaan ei astuta suoraan kadulta. Ei edes täällä turvallisessa Helsingissä. Tänne tullaan useiden tarkastuspisteiden ja monenlaisen valvonnan kautta. Tilaisuuden kutsua ei voi levittää julkisesti, vaan osallistujat rekisteröidään etukäteen. Nimet ja taustat tarkastetaan. Ovelle tultaessa henkilöllisyys todistetaan. Turvajärjestelyt ovat näkyvät. Paikalla on valvontakameroita ja vartijoita.
Hyvät kuulijat, näin ei ole tämän kaupungin kirkoissa. Ei yhdessäkään minun kirkoistani. Näin ei ole tämän kaupungin moskeijoissa. Näin ei ole tämän kaupungin hindujen eikä buddhalaisten temppeleissä.
Mutta synagogassa on. Jo pelkkä saapuminen tähän taloon kertoo kaiken.
Nämä muurit ja turvajärjestelyt eivät ole täällä siksi, että Suomen pieni juutalainen yhteisö haluaisi niitä. Ne ovat täällä siksi, että ilman niitä saattaisi käydä niin, että tätä pientä juutalaista yhteisöä ei olisi.
Nämä turvatarkastukset, valvontakamerat ja henkilötodistukset kertovat sen, että tämä muistopäivä ei ole vain historian muistamista. Se kertoo sen, että juutalaisviha ei ole vain menneisyyden ilmiö. Se kertoo sen, että muistaminen on suoraan yhteydessä nykyhetken todellisuuteen.
***
Holokausti ei ole vain mennyt tapahtuma, vaan sivistyneessä maailmassa huutava varoitusjärjestelmä tulevaisuutta varten. Menneisyyden rehellinen kohtaaminen on ainoa tapa nähdä vaarat ajoissa.
Me kaikki tiedämme, mikä oli holokaustin lopputulos. Kuuden miljoonan juutalaisen teollinen massamurha. Holokausti kosketti myös erityisesti romaneja, kenties jopa miljoonaa romania. Heidän kärsimyksensä on jäänyt historiankirjoituksessa ja muistokulttuurissa liian usein sivuun.
Massamurhan teollinen mittakaava on ainutlaatuinen. Helsingin kaikilla hautausmailla haudataan vuosittain noin 5000 vainajaa. Saman verran kuoli Auschwitzissä yhdessä aamupäivässä. Pahuuden prosessi, joka kykenee tällaiseen, vaatii ainutlaatuista osaamista, suunnittelua ja määrätietoista toteutusta. Se ei tapahdu sattumalta.
***
Ihmisarvo murenee pienin askelin. Holokausti ei alkanut pienten lasten murhaamisesta uuneissa. Se päättyi siihen. Joukkotuho ei ala äärimmäisestä väkivallasta. Se alkaa puheesta, asenteista ja arjen käytännöistä.
Ensin muuttuu kieli. Ihmisistä puhutaan etäisesti, yleistäen, vihjaillen. Yksilöt sulautuvat joukkoon. Sitten muuttuu katse: naapurista tulee epäilyttävä, vieras ja uhkaava. Kun ihmisyyttä ohennetaan, väkivaltaa vahvistetaan.
Vihamielisyys ei aina näytä vihalta. Se voi esiintyä sivistyneenä, oppineena, moraalisesti oikeutettuna. Se voi kätkeytyä oikeudenmukaisuuden kieleen. Juuri siksi se on petollista.
Tämän muistopäivän yksi tehtävä on herkistää meidät näkemään nämä varhaiset siirtymät. Kun ihminen lakkaa olemasta nimi ja kasvot, ja muuttuu vain käsitteeksi, jonkun uskonnon edustajaksi tai ryhmäksi, ollaan jo liukumassa nopeasti tuhoon.
Muistaminen on vastarintaa. Se palauttaa ihmisyyden sinne, mistä sitä on yritetty riisua.
Yksi vakava varoitusmerkki historiassa on se hetki, jolloin uhrin ääni menettää painoarvonsa. Silloin ei ainoastaan loukata, vaan myös mitätöidään kokemus. Ja juuri siinä vaiheessa epäoikeudenmukaisuus alkaa juurtua syvemmälle.
Tässä ajassa näemme toisinaan, että juutalaisten kokemusta antisemitismistä ja myös romanien kokemusta rasismista selitetään pois ulkopuolelta käsin. Keskustelu siirtyy helposti siihen, mitä antisemitismi tai rasismi sanoina tarkoittavat, kuka saa määritellä ja millä ehdoilla. Mutta muistopäivän näkökulmasta lähtökohta on toinen: ensimmäinen tehtävä ei ole väittely, vaan kuuleminen. Se on osa hiljaisten merkkien tunnistamista.
Holokaustin opetuksista yksi kipeimmistä liittyy sivustakatsojuuteen. Siihen, miten moni tottui, moni käänsi katseensa, moni ajatteli, ettei asia koske itseä. Samaan aikaan järjestelmät toimivat tehokkaasti tuhon palveluksessa.
Muistaminen kysyy meiltä: missä kohdassa ja missä päin maailmaa me tänään ohitamme ihmisarvon murenemisen, koska olemme väsyneitä tai tottuneita.
Arvoisat kuulijat,
haluan Holokaustin uhrien muisto ry:n puheenjohtajana kiittää erityisesti teitä eri valtioiden kunnianarvoisia suurlähettiläitä ja diplomaatteja, jotka läsnäolollanne kunnioitatte tätä tilaisuutta. Näinä maailmanpolitiikan vaikeina aikoina on erityisen arvostettavaa ja myös toivoa luovaa, että tätä ihmiskunnan synkimpien hetkien muistopäivää voimme viettää rinta rinnan yhdessä.
Hyvät kuulijat,
Me emme voi muuttaa mennyttä. Mutta me voimme päättää, että muistamalla muutamme tulevaisuutta.
Meidän tehtävämme on toimia sen puolesta, että vielä kerran myös tähän taloon voidaan tulla samalla tavalla kuin kaikkiin muihin tämän kaupungin taloihin.
Ei enää koskaan on rukous – mutta se on myös tehtävä.