Piispa Teemu Laajasalon saarna pääsiäisyön messussa Helsingin tuomiokirkossa 4.4.2026 klo 22.30 

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.
Mark. 16:1–8

Hyvät pääsiäisyön viettäjät, rakas kirkkokansa,

oletteko koskaan laskeneet, kuinka monen kuolleen ihmisen puhelinnumero teillä on yhä puhelimen luettelossa?

Joillekin puhelimeen on jäänyt näitä edesmenneiden numeroita vain vahingossa tai huomaamatta. Toisille rakkaan nimen poistamatta jättäminen on tietoinen päätös. Ehkä nimen poistaminen on tuntunut liian lopulliselta.

Minulla on puhelimessani elävät ja kuolleet. Syyt ovat varmaankin molempia äsken mainitsemiani. Mutta minulla on myös lisäsyy. Säilyttämällä nimet voin joskus palata myös viestinvaihtoon ja muistella yhteistä elämää ja jaettuja hetkiä.

Nimen takana ovat sanat, jotka joku on kerran kirjoittanut. Kun ne avaa, ei lue vain tekstiä. Kuulee äänen. Sen, miten hän puhui. Sen, miten hän sanoi minun nimeni. Sen, millä tavalla hän sanoi nuo sanat.

Aivan viimeisiin viesteihin liittyy jotain erityistä. Niihin tekee joskus mieli palata. Ikään kuin siinä olisi jotakin ratkaisevaa. Ikään kuin viimeinen viesti kertoisi kaiken. Viimeisestä viestistä tekee mieli tehdä tulkintoja: Oliko kaikki sanottu? Jäikö jotakin kesken? Oliko tämä hyvä viimeinen viesti?

Usein viimeinen viesti ei ole mitään suurta. Ei elämänkaarta yhteen vetävä suuri viimeinen puhe. Ei koskettava jäähyväinen. Viimeiset viestit ovat usein tavallisia: ”Nähdään huomenna.” ”Soitan myöhemmin.” ”Muista ottaa avaimet.” Tällaista viestiä tuntuu silti pysäyttävältä lukea. Ei siksi, mitä siinä sanotaan. Vaan siksi, että se jäi viimeiseksi.

***

Pääsiäisyön evankeliumissa on ihmisiä, joilla oli mielessään viimeinen viesti. Nuo naiset kulkivat haudalle tuoreiden muistojen varassa. Heidän mielessään kaikuivat Jeesuksen hetki sitten sanomat sanat. Sanat, joissa Jeesus kokee Jumalan hylänneen hänet ja sanat, joissa Jeesus antaa henkensä Jumalan käsiin. Kun Jeesuksen viimeiset sanat puhuvat tehtävän täyttymisestä, siis jonkin saattamisesta päätökseen, naisten näkökulmasta sanojen on täytynyt täyttymyksen sijasta pikemminkin tuntua siltä, että yhteys on katkennut ja sanat ovat nimenomaisesti jääneet kesken.

Naiset muistivat ristin. He muistivat, miten kaikki päättyi. He olivat kävelemässä kuolleen luo. Heidän maailmassaan yhteys oli suljettu.

Puhelimessa olevat kuolleen yhteystiedot ovat kuin suljettuja yhteyksiä. Numero ja nimi ovat olemassa. Viestit ovat tallella. Mutta mitään ei voi enää tapahtua. Ei voi enää soittaa. Ei voi enää saada vastausta.Nuo suljetut yhteydet ovat oikeastaan kuva haudasta. Hauta on samanlainen todellisuus. Kivi sen edessä on kuin lopullinen hiljaisuus. Ei enää viestejä. Ei enää ääntä. Yhteys on katkennut. En puhu nyt pelkästään Jeesuksen haudasta kahden tuhannen vuoden takana, vaan niistä meidän rakkaidemme haudoista, joille viemme kukkia ja kynttilöitä. Tässä kirkossa moni on hiljentynyt ja itkenyt suljettujen yhteyksien äärellä – tuttua nimeä katsellen puhelinluettelossa tai hautakivessä. Kun voisi vielä sanoa yhden sanan tai lähettää vielä yhden viestin, mutta yhteys on kiinni.

***

Hyvät juhlayön viettäjät,

pääsiäisyön evankeliumissa on yksi lause ylitse muiden. Se muuttaa kaiken: ”Ei hän ole täällä.” ”Ei hän ole täällä.” Tämä lause on pääsiäisen keskus. Ei siis ensisijaisesti se, mitä me ihmiset tunnemme. Ei siis ensisijaisesti se, mitä me ihmiset ymmärrämme. Vaan tämä sana. ”Ei hän ole täällä.”

Naiset saapuvat haudalle, mutta kuoleman sijaan vastassa on tyhjä hauta. ”Ei hän ole täällä” ei ole muistutus kuolemasta, vaan todistus ylösnousemuksesta. ”Ei hän ole täällä” – se tarkoittaa, että hän ei ole enää haudassa. Hän ei ole enää kuolleiden joukossa.

Tämä viesti pääsiäisaamun naisille ei ole vain tieto. Tämä on Jumalan sana, joka tekee sen, minkä se sanoo. Kun tämä sana sanotaan, todellisuus muuttuu.  Jumalan sana ei ainoastaan kuvaa todellisuutta vaan luo sen. Siksi ylösnousemus ei ole vain tapahtuma menneessä vaan todellisuus, joka tulee läsnä olevaksi tässä ja nyt tämän sanan kautta. ”Ei hän ole täällä.” Hauta on tyhjä. Se ei ole enää sama paikka. Kuolema ei ole enää sama todellisuus.

Jumala toimii usein tavalla, joka näyttää vastakohdalta. Elämä syntyy kuolemasta. Toivo syntyy toivottomuudesta. Läsnäolo ilmoitetaan poissaolon kautta. ”Ei hän ole täällä.” Juuri siinä, missä ei pitäisi olla mitään, Jumala on tehnyt kaiken. Ylösnousemus ei ohita ristiä. Se vahvistaa sen. Se julistaa, että ristin työ on totta.

Hyvät pääsiäisyön viettäjät,

tämä Jumalan viesti muuttaa myös meidän kysymyksemme ihmisten viimeisistä viesteistä. Me ajattelemme, että viimeinen viesti on ihmisellä. Mutta pääsiäisyön ilosanoma lupaa: ihmisen viesti ei ole viimeinen. Viimeinen viesti on Jumalalla.

Meidän viestimme jäävät kesken. Elämä on aina jollain tavalla vajaata. Mutta Jumala antaa uuden viestin. ”Ei hän ole täällä.” Hän ei ole enää haudassa. Hän elää. Kuolema on voitettu.

Pääsiäisen ihme alkaa Jeesuksesta. Mutta se ei pääty Jeesukseen. Pääsiäisen ihme ei koske vain Jeesusta. Se koskee meitä. Se koskee meidän elämäämme, meidän menetyksiämme, meidän keskeneräisyyttämme. Se koskee meidän kaipuutamme, meidän toiveitamme ja meidän uusia alkujamme.

Meidän elämässämme on monia hetkiä, jotka tuntuvat pieniltä kuolemilta. Kyllä tässä salissa tiedetään, mitä tarkoitan. Niitä hetkiä, jolloin tajuamme olevamme hengissä, mutta samanaikaisesti kärsimys ja ahdistus tuntuvat vievän hengen. Niitä hetkiä, kun parisuhde päättyy ja koti hiljenee tavalla, jota ei olisi koskaan halunnut kuulla. Niitä hetkiä, kun sairaus muuttaa tutun kehon vieraaksi ja tulevaisuuden epävarmaksi. Niitä hetkiä, kun työ katoaa ja mukana katoaa suunta, turva ja merkitys. Niitä hetkiä, kun oma virhe rikkoo jotain sellaista, mitä ei saa enää entiselleen.

Pääsiäinen lahjoittaa todellisen ylösnousemuksen kuoleman jälkeen. Mutta pääsiäisen ilosanoma avaa näköalaamme aivan uudella tavalla myös suhteessa tämän elämän pieniin kuolemiin.

Pääsiäinen ei kiellä näitä hetkiä. Se ei tee niistä kevyitä. Se ei selitä niitä pois. Mutta se lupaa jotakin ratkaisevaa: vielä kerran on toisin – tässä ei ole kaikki, tämä ei ole loppu. Uusi alku on mahdollinen, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta.

Jumala on lähettänyt uuden viestin. Ei sellaista, jonka ihminen kirjoittaa. Ei sellaista, jonka aika pyyhkii pois. Jumala on lähettänyt viestin, joka kestää kuoleman läpi. ”Ei hän ole täällä.”

Hyvät ystävät, Hyvä pääsiäisyön kirkkoväki,

pitkäperjantain ristillä, toisen päivän tuonelassa ja kolmannen päivän aamussa on kysymys siitä, kuka lopulta voittaa taistelun.

Kysymys on siitä, kuka saa sanoa viimeisen sanan? Saako sen sanoa kuolema, joka sulkee ja hiljentää? Saako sen sanoa syyllisyys, joka sitoo ja muistuttaa? Saako sen sanoa se hetki, jolloin elämä romahti?

Vai saako sen sanoa Jumala? Se Jumala, joka ristin pimeydessä teki työnsä valmiiksi. Se Jumala, joka haudan hiljaisuudessa aloitti jotain uutta. Se Jumala, joka puhuu silloin, kun kaikki muu vaikenee.

Tänä yönä kirkko opettaa:

Viimeinen sana ei ole kuolema. Viimeinen sana ei ole hiljaisuus. Viimeinen sana ei ole se, mikä jäi kesken.

Viimeinen sana on alku. Viimeinen sana on armo. Viimeinen sana on ilo. Viimeinen sana on Kristus – Kristus, joka nousi kuolleista ja kerran nostaa myös meidät kuolleista.

Mitään ei ole lopullisesti menetetty, vaan kaikki on lopullisesti täytetty. Kaikki yhteydet on avattu, eikä mikään ole enää suljettu.

Kristus on ylösnoussut.

Aamen.