VÄHEKSYMISESTÄ

Piispa Teemu Laajasalon saarna pääsuntio Petri Oittisen lähtömessussa Helsingin tuomiokirkossa 31.8.2025 klo 10

Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen:
”Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’ Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’
Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Luuk. 18:9–14

Rakas kotiseurakunnan väki, Hyvät sanankuulijat ja juhlapäivän viettäjät, rakas kanslianeuvos, arkkisuntio Petri,

Tällä kirkolla on ollut sen 173-vuotisen historiansa aikana monia rakentajia. Kun kirkko rakennettiin Venäjän vallan aikana Nikolain kirkoksi, vastasi kirkon suunnittelutyöstä Engel. Kotikaupunkimme ytimen tärkein arkkitehti, jonka kädenjälki näkyy Senaatintorin jokaisella laidalla. Hän menehtyi ennen kuin näki suunnittelemansa kirkon valmiina.

Tunnetun kertomuksen mukaan kirkkoa rakennettaessa urakoitsijan epäiltiin olevan työssään huolimaton, joten rakennustöitä kutsuttiin valvomaan erillinen työnjohtaja. Tuon työnjohtajan kerrottiin olleen työhönsä niin omistautunut, että hän asui mökissä kirkon vieressä ja valvoi jokaista kirkkoon muurattavaa tiiltä. Engel oli arvioinut rakennustöiden aikana, että kirkon rakentaminen vaatii noin 3,65 miljoonaa tiiltä.

Maamme itsenäisyyden myötä kirkosta tuli Suurkirkko ja lopulta Helsingin hiippakunnan perustamisen yhteydessä vuonna 1959 kirkon nimeksi tuli Helsingin tuomiokirkko, oman hiippakunnan oma katedraali.

Kirkko on ollut rakas Engelille, työnjohtajalle jajokaiselle helsinkiläiselle. Tämän talon kuvat ovat suomalaisille merkkinä Helsingistä ja ulkomaalaisille merkkinä Suomesta.

Petri Oittinen on ollut tämän kirkon pääsuntiona 45 vuotta. 45 vuotta on 26 % koko kirkon iästä. Yli neljännesosan tämän kirkon historiasta sen palvelijana, ylläpitäjänä ja rakentajana on toiminut Petri. 1800-luvun rakennustöitä valvoneen työnjohtajan tavoin sinäkin Petri olet asunut kirkon vieressä eräänlaisessa mökissä ja valvonut ja tuntenut jok’ikisen nurkan tässä Jumalan kansan lepopaikassa, viidellä vuosikymmenellä.

Tässä kirkossa vierailee noin 500 000 ihmistä vuodessa. Jos vierailijamäärä olisi viime vuosikymmenten ajan suurin piirtein pysynyt samana, voi arvioida, että Petrin virkauran aikana 45 vuodessa tämän kirkon ovista on kulkenut noin 20 miljoonaa ihmistä – laskennallisesti kolme ja puoli kertaa jokainen suomalainen.

Tämän kirkon ovilla on seisoskeltu iloisina, surullisina, hämmentyneinä, ihmettelevinä, hädässä, kiireessä, rauhassa ja tyynenä. Niitä ihmisiä sinä Petri olet kohdannut, kuunnellut ja katsellut.

***

Tämän juhlapäivän evankeliumi kertoo myös kirkon ovilla seisoskelusta ja erityisesti kirkkoon menijöiden katselusta. Ennen kuin Jeesus aloittaa itse kertomuksen, evankeliumin kirjoittaja taustoittaa, mitä on tapahtumassa ja alleviivaa meille yhden sanan, joka oikeastaan paljastaa ja tiivistää koko tulevan kertomuksen ytimen.

Evankeliumissa sanotaan: Jeesus puhui ”muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita.” Väheksyivät muita. Jeesus puhuu väheksymisestä. Tämä pieni sana – verbin väheksyä kolmannen persoonan monikon imperfekti – avaa koko kertomuksen ytimen.

Kertomuksen ydin ei oikeastaan käsittele kirkon ovella seisoskelua tai kirkkoon menemistä, vaan sitä, millä tavalla me toisiamme kirkossa, kirkon ovilla ja maailmassa katsomme ja mitä siitä seuraa suhteessamme Jumalaan.

Hyvät juhlapäivän viettäjät, päivän evankeliumi on varoitus toisen ihmisen väheksymisen vaarallisuudesta.

Alkukielen väheksymistä koskeva sana tarkoittaa halveksimista, mitätöimistä, jonkun arvon riistämistä. Se ei ole pelkkää välinpitämättömyyttä, vaan aktiivinen asenne, jossa toinen ihminen nähdään arvottomana. Suomen kielessä sanan juuri liittyy sanaan ”vähä” – se tekee toisesta vähäisemmän, pienemmän kuin hän todellisuudessa on.

Väheksyminen on siis teko, jossa ihmisen arvoa vähennetään, kutistetaan ja kavennetaan niin, että toinen tehdään pieneksi. Väheksymisessä toinen pienenee ja lopulta asteittain katoaa. Väheksyminen kantaa jo kielen tasolla ajatusta siitä, että ihminen vähennetään ja hänen merkityksensä haihtuu.

Fariseus ei tehnyt syntiä siinä, että hän paastosi tai maksoi kymmenykset. Päinvastoin ne olivat hyviä asioita. Mutta hänen rukouksensa kieli paljastaa hänen sydämensä: ”Minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset – tai vaikkapa tuo publikaani.” Hän asetti itsensä Jumalan eteen vertaamalla itseään toisiin. Kirkkoisä sanoi tästä, että Fariseuksen paasto ei ollut väärä, mutta hänen ylpeytensä teki siitä hyödyttömän. Jumala ei vihaa hyviä tekoja, mutta hän vihaa ylpeyttä.

Väheksymisestä varoittamisessa näkyy evankeliumin ydin: vanhurskaus – siis Jumalalle kelpaaminen – ei ole ihmisen ansio vaan Jumalan lahja. Fariseus toi Jumalan eteen listan saavutuksistaan. Publikaani toi vain syntinsä – ja juuri siksi hän sai armon. Jumalalle kelpaaminen ei ole ansaittu palkinto, vaan lahja, joka annetaan tyhjille käsille.

***

Hyvä seurakunta,

fariseuksen asenne ei ole vain ensimmäisen vuosisadan ilmiö. Me tunnistamme sen myös omasta arjestamme. Väheksyminen voi tänäänkin oikein hyvin – se elää ja hengittää meissä monessa muodossa.

Työpaikalla saatamme todeta työkaverista, että hänen työnsä on heikkoa, jotta oma osaamisemme näyttäisi paremmalta. Kotona voimme vähätellä puolison huolia sanomalla, ettei hänen kokemuksensa ole mitään tärkeää, jolloin koemme itse olevamme järkevämpiä. Julkisessa keskustelussa kuultu lause saa meidät kiittämään, että emme ole niin sivistymättömiä, ihmisvastaisia tai kovasydämisiä kuin toinen. Sosiaalisessa mediassa kirjoitettu ivallinen huomautus saa meidät tuntumaan hetkeksi nokkelammilta ja muita viisaammilta.

Tällainen toisen ihmisen arkinen väheksyminen on peili sisäisestä epävarmuudesta. Mutta väheksymisellä on itsetunto-ongelmia paljon vakavampia seurauksia. Kun sanomme: ”onneksi en ole niin sekaisin kuin hän” tai ”onneksi meillä on asiat paremmin kuin noilla”, paljastamme paitsi epävarmuutemme myös omavanhurskautemme, siis ylpeytemme. Siitä Jeesus varoittaa. Martti Luther kiteytti, että fariseus kyllä seisoi temppelissä, mutta ei puhunut Jumalalle vaan itselleen. Omavanhurskaus on rukousta, jossa oma minä täyttää sydämen niin, ettei Jumalalle jää tilaa. Se on hengellisesti vaarallista kuin hiljainen myrkky: se ei tapa heti, mutta se vie vähitellen kyvyn vastaanottaa armoa.

***

Toisen väheksyminen on hengellisesti vakava virhe, koska jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Toisen väheksyminen on siis Jumalan luomistyön halveksimista. Väheksyminen on armon vastakohta. Armo nostaa, väheksyminen painaa alas. Armo kutsuu sisään, väheksyminen sulkee ulos.

Väheksyminen on tie, jossa ihminen luottaa itseensä ja tekoihinsa, eikä Kristuksen armoon.

Suureksi tulemisen sijaan ihmisen tehtävä on tunnistaa ja tunnustaa rajallisuutensa ja heittäytyä Jumalan varaan. Se, joka alentaa itsensä, korotetaan. Tämä nöyryyden siunaus kulkee läpi Raamatun: Daavid valitaan kuninkaaksi nuoruudestaan huolimatta, Maria synnyttää Vapahtajan köyhyydestään huolimatta, ja Jeesus itse, halveksittu ja hyljeksitty, korotetaan yli kaiken. Tämä on Jumalan valtakunnan salaisuus. Maailmassa äänekkäin ääni voittaa, Jumalan valtakunnassa nöyrin huuto kuullaan. Jumalan valtakunnassa vaakakupit käännetään ympäri.

***

Jumalan Poika suostui tulemaan väheksytyksi, jotta kukaan meistä ei olisi arvoton Jumalan edessä. Ristillä Jeesus kantoi kaiken sen mitätöinnin, halveksunnan ja väheksymisen, jota ihminen kohdistaa toiseen – ja myös sen, jonka me kohdistamme itseemme.

Mutta vielä enemmän: hän kantoi myös meidän yrityksemme tehdä nöyryydestä oma ansiomme. Me emme koskaan tule täysin puhtaiksi edes nöyryydessä. Siihenkin sekoittuu vertailua, ylpeyttä ja itsekorostusta. Kristuksen armo koskee myös tämän ajan fariseuksia, myös ylpeää, myös meitä, jotka jäämme vajaiksi sekä teoissamme että nöyryydessämme.

Siksi nöyryys ei ole portti, jolla ansaitsemme Jumalan hyvyyden, vaan tila, jossa huomaamme olevamme kokonaan riippuvaisia armosta. Meidät pelastaa Kristuksen nöyryys, ei meidän oma nöyryytemme. Hänen alamaisuutensa ristille asti riittää myös niille, jotka eivät kykene alentamaan itseään.

Siksi evankeliumin lopullinen sana on tämä: Jumala ei väheksy ketään. Ei publikaania, ei syntistä, ei ylpeää, ei nöyrää, ei minua eikä sinua.

***

Hyvä juhlaväki,

kun tämä kirkko rakennettiin, siihen muurattiin miljoonia tiiliä. Kun Petri Oittinen on palvellut täällä 45 vuotta, hän on nähnyt, kuinka ovista on kulkenut yli miljoonia ihmisiä.

Mutta lopulta ei ole väliä, onko kirkon ovilla seisonut Engel, pääsuntio tai kuka tahansa helsinkiläinen tai turisti. Jumalan edessä me seisomme yhtä arvokkaina.

Rakas juhlaväki,

tämän kirkon todellinen peruskivi ei sittenkään ole tiili, vaan Jumalan lupaus rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, eikä sellaisina, mitä meidän pitäisi olla.

Siksi hyvät ystävät:

Älkäämme painako ketään alas. Kristityn tehtävä on nostaa alaspainetut ylös.
Älkäämme tehkö kenestäkään näkymätöntä. Kristityn tehtävä on nähdä hänet, jonka muut ohittavat.
Älkäämme vaientako yhtäkään ääntä. Kristityn tehtävä on antaa ääni sille, jota ei kuulla.

Heikkoa ei saa halveksia. Syntistä ei saa hylätä. Kristityn tehtävä on kumartua alas niin kuin Kristus kumartui meidän puoleemme.

Hän, joka itse suostui väheksytyksi, on tehnyt meidät Jumalan silmissä arvokkaiksi. Hän, joka itse alensi itsensä ristille, on korotettu yli kaiken, ja hänen korotuksessaan on meidän toivomme.

Sillä armo on suurempi kuin meidän ylpeytemme.
Sillä armo on suurempi kuin meidän nöyryytemme.
Sillä armo on suurempi kuin meidän syntimme.

Aamen.