Piispa Teemu Laajasalon saarna Lapinjärven kunnan 450-vuotisjumalanpalveluksessa Lapinjärven kirkossa 15.9.2025
Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”
Luuk. 10:25–37
Hyvä juhlaväki, ärade festpublik,
kun tämä ainutlaatuinen ja komean historian kunta viettää merkkipäiväänsä, me emme muistele vain vuosien ja vuosisatojen kulkua. Me pysähdymme niiden ihmisten äärelle, jotka ovat tätä pitäjää rakentaneet – polkujen aukojia, peltojen raivaajia, koteja rakentaneita, naapuria auttaneita. Jokainen sukupolvi on kantanut oman osansa, mutta samalla myös pitänyt huolta toisistaan. Siksi Lapinjärven historiassa ei ole kysymys vain ajasta ja tapahtumista, vaan ennen kaikkea huolenpidosta.
Tämän päivän evankeliumissa kuultu Laupiaan samarialaisen vertaus puhuu juuri tästä. Se on kertomus, joka on niin yksinkertainen ja selkeä, että kuullessamme sen nyökkäämme: näin tulisi toimia, tällainen maailman tulisi olla.
Me voimme kaikki samaistua siihen mieheen, joka oli jätetty ryöstettynä tien varteen. Jokainen meistä tietää hetken, jolloin on ollut avun tarpeessa, jolloin on toivonut, että joku pysähtyisi, näkisi ja auttaisi. Meidän sydämemme tietää, että silloin kaipaamme rinnallemme juuri sen laupiaan samarialaisen – ihmisen, joka ei kulje ohi, vaan kumartuu ja kantaa.
Mutta tämä vertaus ei ole vain kaunis kertomus hyvästä. Se on myös terävä vaatimuksen sana. Se osoittaa meille, että yhtä hyvin kuin me tunnistamme oman tarpeemme tulla rakastetuksi ja autetuksi, meidän on tunnustettava se, kuinka usein emme itse pysähdy, vaan kuljemme ohi.
Kun lainopettaja kysyi Jeesukselta iankaikkisen elämän tiestä, Jeesus palautti hänet lain ytimeen: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Martti Luther sanoo tästä: ”Jos haluat tietää, millä tavoin lähimmäistä on rakastettava, ja löytää sille rakkaudelle valaisevan esikuvan, mieti huolellisesti, millä tavoin rakastat itseäsi. Kun joudut hätään tai vaaraan, totta kai haluaisit minkä toisin, että sinua rakastaisivat ja auttaisivat neuvoin, varoin ja voimin niin kaikki ihmiset kuin koko luomakuntakin.”
Niin yksinkertainen kuin tämä ohje on, juuri siksi se on niin vaikea. Me tiedämme, miten usein väsyneinä, kiireisinä tai oman elämämme sitomina meiltä puuttuu rohkeus pysähtyä. Me tiedämme, miten helposti löydämme syitä mennä ohi. Ja silloin Jeesuksen vaatimus tuntuu meistä raskaalta ja melkein mahdottomalta.
Mutta Laupiaan samarialaisen vertaus ei ole kirjoitettu lamauttamaan meitä, vaan johdattamaan meidät Jumalan rakkauden varaan. Se pakottaa meidät näkemään oman rajallisuutemme – jotta Jumalan rajattomuus tulisi näkyväksi. Se näyttää, että meidän rakkautemme ei riitä, mutta Jumalan rakkaus riittää.
Jumala ei odota meiltä täydellisyyttä, vaan lupaa olla kanssamme myös silloin, kun emme pysty suuriin tekoihin. Jumala rakastaa meitä silloinkin, kun rohkeutemme ei riitä lähimmäisen auttamiseen, ja jopa silloin, kun emme osaa rakastaa kuin itseämme. Ja juuri siksi me voimme uskaltaa: koska olemme jo rakastettuja, voimme myös rakastaa.
***
Rakkaat lapinjärveläiset,
Kun katsomme 450 vuoden taaksepäin, voimme nähdä lukemattomia esimerkkejä tästä pysähtymisestä, laupeudesta ja huolenpidosta. Tämän pitäjän historia ei ole vain rakennuksia, pellonraivausta ja hallinnollisia päätöksiä. Se on ennen kaikkea niitä tekoja, joissa naapuri on auttanut naapuria, sukupolvi on pitänyt huolta seuraavasta, ja yhteisö on kantanut yksinäistä.
Se on laupiaan samarialaisen tien kulkemista pienessä mittakaavassa – mutta juuri niistä pienistä teoista rakentuu suuri tarina. Se tarina, jonka vuoksi voimme tänään kiittää Jumalaa 450-vuotiaasta Lapinjärvestä.
Aamen.