Piispa Teemu Laajasalon puhe Merenkulkujärjestöjen kunniakäynnin yhteydessä merenkulkijoiden muistomerkillä Helsingissä Eirassa Ursinin kalliolla pyhäinpäivänä 1.11.2025 klo 12
Hyvät merenkulkijat, arvoisat muistohetken viettäjät, ärade festpublik, kära vänner,
tässä me seisomme meren äärellä – sen, joka on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon, ennustettavissa ja arvaamaton.
Meri on merenkulkijoille työpaikka ja kutsumus. Tänään me kiitämme merenkulkijoista, teistä, jotka työllänne kannatte yhteistä maailmaa. Teidän työnne vie ruokaa ja tarvikkeita, huolenpitoa ja toivoa satamasta toiseen.Ilman teitä meri olisi tyhjempi – ja meidän elämämme köyhempi, turvattomampi ja pienempi.
Tänään pyhäinpäivänä meri on myös muistojen meri – paikka, johon on jäänyt jälkiä, nimiä ja elämiä.
Pyhäinpäivänä muistamme niitä, jotka ovat lähteneet merelle mutta eivät palanneet. Olemme muistomerkin äärellä ja tunnistamme, että meri itse on kuin muistomerkki – liikkuva, hengittävä, hiljainen hauta, jonka äärellä me pysähdymme.
***
Merenkulkija tietää, että merellä ei koskaan täysin hallitse suuntaa, säätä eikä syvyyttä. Moni on lähtenyt uskossa siihen, että paluu seuraa lähtöä. Ja kuitenkin meri on joskus ottanut omansa, jättäen jälkeensä hiljaisuuden ja kaipauksen.
Tämä hiljaisuus ei ole tyhjä. Sen keskellä kuuluu toisenlainen ääni – Jumalan lupaus, joka ei huku aaltoihin.
Psalmin 107 sanoin: ”Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra auttoi heidät ahdingosta. Hän tyynnytti tuulen, ja aallot hiljenivät. He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.
Hyvät ystävät,
meri muuttuu, mutta Jumala ei muutu. Aallot käyvät, mutta Hänen uskollisuutensa pysyy.
Siksi me muistamme toivon kanssa. Ihmisen nimi voi kadota muistomerkeistä, hautakivistä ja mielistä, mutta ei Jumalan sydämestä.
Kasteen vesi ja meren vesi ovat erilaisia, mutta molemmissa on Jumalan kosketus. Kasteessa Jumala lupaa: “Sinä olet minun.” Ja sen lupauksen hän pitää, myös siellä missä aalto nousee yli.
***
Kära vänner,
Vi står här vid havet – där vinden påminner oss om livets kraft och skörhet. Havet ger och tar, men i Guds hjärta går ingen människa förlorad. Gud känner varje våg, varje namn, varje liv. Och han leder oss till den hamn där stormen tystnar.
Kun me kerran itse kuljemme viimeisen matkamme, me saamme luottaa siihen, että meitä odottaa satama,jossa on valo, rauha ja hiljaisuus – satama, jossa Jumalan ääni sanoo: “Tervetuloa kotiin.”
***
Rukoilkaamme.
Jumala, joka olet luonut meren ja ihmisen,
sinä näet aallot ja syvyydet, joita me emme näe.
Me kiitämme sinua merenkulkijoista –
niistä, jotka ovat palvelleet merellä,
ja niistä, jotka tänäänkin kantavat maailmaa työnsä kautta.
Me muistamme heitä, jotka eivät palanneet.
Ota heidät armossasi yhteyteesi,
ja varjele heidän omaisiaan lohdutuksen ja toivon hengellä.
Herre, var med dem som seglar på haven.
Ge dem trygghet, mod och ljus i mörkret.
Siunaa kaikkia merenkulkijoita – työssä ja vapaa-ajalla,
niitä, jotka tänäänkin ovat tuulen ja veden varassa.
Ole heidän satamansa ja turvansa.
Ja johda meidät kaikki kerran siihen satamaan,
missä ei enää ole myrskyä eikä kuolemaa,
vaan rauha ja ikuinen valo.
Aamen.