Piispa Teemu Laajasalon saarna Malmin kirkon uudelleenkäyttöönoton juhlamessussa 18.5.2025 klo 10

Jeesus sanoi:
”Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.”

Joh. 16:5–15 

 

Rakkaat Malmin seurakuntalaiset,

tänään vietämme moninkertaista juhlapäivää. Iloitsemme Malmin kirkon saamisesta uudelleen käyttöön ja toisaalta saamme viettää myös kaatuneiden muistopäivää. Tänään siis kiitämme ja muistamme. Talvisota päättyi maaliskuun puolessa välissä tasan 85 vuotta sitten ja heti saman vuoden 1940 huhtikuussa piispainkokous teki ehdotuksen kaatuneiden muistopäivästä, jonka marsalkka Mannerheim sitten määräsi päiväkäskyssään pidettäväksi toukokuun kolmantena sunnuntaina.

Ensimmäisenä muistopäivänä haudat olivat vasta peitettyjä. Tänään kiitämme ja muistamme heitä, jotka ovat antaneet tämän maan rakentamiseksi ja meidän vapautemme vuoksi suurimman uhrin, oman henkensä. Kiitämme myös muita veteraaneja työstään ja myös rukoilemme kaikkien omaisten ja heidän jälkeläistensä puolesta.

Hyvät ystävät, tämän päivän evankeliumiin ja psalmiin sopii kohtaaminen erään veteraanin kanssa tasan kymmenen vuoden takaa. Kymmenen vuotta sitten, keväällä 2015 vietimme silloisen Suomen vanhimman papin, rovasti Päivö Parviaisen juhlapäivää hänen kotiseurakuntansa seurakuntasalissa. Juhlapäivän syynä oli 80 vuotta hänen pappisvihkimyksestään. Päivö oli 102-vuotias ja hän oli ehtinyt olla pappina tasan 80 vuotta. Käsittääkseni Suomen kirkon 900-vuotisessa historiassa kukaan muu ei ole pystynyt samaan.

Rovasti Päivö Parviainen oli elänyt pitkän, moninaisen ja mielenkiintoisen, mutta myös raskaan elämän. Sotien jälkeen Päivö toimi lähetyssaarnaajana Kiinassa ja monissa eri tehtävissä Suomessa. Ilojen, kokemusten ja voittojen ohella elämässä oli ollut vaikeuksia, suruja ja tappioita.

102-vuoden iästä huolimatta hän oli hämmästyttävän valoisa ihminen, aina papinpaita päällä ja aina valmiina kohtaamaan ihmisiä täynnä virtaa. Vaikka hän ruumiillisesti tuntui kuihtuvan kumarampaan, hän samalla tuntui iloisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään suorastaan kasvavan.

Kun kysyin häneltä, siis 102-vuotiaalta kumaralta vanhukselta kirkon ovella, että ”kuinkas rovasti voi”, vastasi hän heti kuuluvasti: ”Tunnen oloni vahvemmaksi kuin koskaan.”

Tai, kun häneltä kysyi, millaisia virsiä pitäisi laulaa, hän sanoi heti, että ”uusia iloisia virsiä”. Ja lisäsi usein, että ”ei liian hitaasti.”

Päivö Parviaisella oli hämmästyttävä kyky katsoa maailmaa valoisasti, tietyssä valossa.

**

Tämän päivän evankeliumissa on monta vaikeasti ymmärrettävää lausetta. Mutta yksi lause oikeastaan tiivistää koko monimutkaisen evankeliumin. ”Hän kirkastaa minut.” ”Hän kirkastaa minut.” Jeesuksen lupaus tarkoittaa, että Kristus saa toisenlaisen valon. Tämä toisenlainen valo muuttaa myös jokaisen kristityn elämän.

Pohtikaapa valoa. Kun peruskorjattuun Malmin kirkkoon astuu sisälle, katselee ympärilleen ja kysyy itseltään, mikä on muuttunut. Huomaa, että seinät, katto ja lattia näyttävät samalta kuin aikaisemmin. Se, mikä muuttaa koko kirkkosalin tunnelman ja mittasuhteet, on valo – uusi valaistus.

Valo on elämän edellytys. Usein puhumme valosta suurin sanoin – se symboloi elämää, iloa, totuutta. Mutta valo on tärkeä myös arkisissa asioissa. Ajatellaan vaikka valokuvausta: kuva ei synny ilman valoa. Se, mistä suunnasta valo osuu, ratkaisee, miltä kaikki näyttää. Liian vähän valoa – kasvot jäävät varjoon. Liikaa tai väärästä kulmasta – lopputulos voi olla kaikkea muuta kuin edustava.

Valosta puhutaan myös näin: “onpa armoton valo.” Se tuo esiin kaiken – ei vain hyvät puolet, vaan myös sen, mitä ehkä haluaisimme piilottaa. Kodin pöly ja kasvojen juonteet tulevat näkyviin kirkkaassa valossa. Ihminen näyttää erilaiselta riippuen siitä, millaisessa valossa häntä katsotaan. Tästä muistuttaa tuttu sanontakin: “täytyy katsoa asiaa toisessa valossa.”

Kristuksen kirkastuminen merkitsee juuri tätä: mahdollisuutta tulla nähdyksi toisenlaisessa valossa – Kristuksen valossa. Se ei ole armoton valo. Se on valo, joka tuo mukanaan uskon, toivon ja rakkauden.

Kristuksen valo on se, jonka varassa saamme kulkea läpi tämän maailman huolien ja toiveiden. Se ei vaadi meitä loistamaan itse täydellisesti tai kantamaan kaikkea harteillamme. Se kutsuu luottamaan siihen, että valo ei riipu vain meistä. Että pimeys ei jää viimeiseksi.

Jumalan kirkkaus olisi meille ihmisille liikaa – liian pyhä, liian täydellinen. Siksi tarvittiin

Kristus. Hänessä Jumalan valo tuli lähelle. Häntä voi katsoa. Häneen voi luottaa.

Kristuksen valo tuo toivon. Toivon, joka ei katoa epäonnistumisten tai epävarman tulevaisuuden edessä. Kun luotamme vain omaan valovoimaamme, liekki helposti hiipuu. Mutta Kristuksen valo ei sammu, ei silloinkaan kun meidän omamme horjuu.

Tämä toivo ei ole pelkkää optimismia tai hyvää fiilistä. Se on lahja. Jumalan lahja, Kristus itse. Hän on kirkkauden toivo. Hän on lupaus onnellisesta lopusta – iankaikkisesta ilosta, jälleennäkemisestä, elämästä ilman surua, kipua tai kuolemaa.

Kristuksen valo tuo myös rakkauden. Jumalan rakkaus ei ole ehdollista. Hän ei rakasta meitä sellaisina kuin meidän pitäisi olla, vaan sellaisina kuin todella olemme.

Me ihmiset yritämme helposti pelastaa itse itsemme – tai jopa koko maailman – omilla teoillamme. Mutta Kristuksen valo vapauttaa meidät tästä taakasta. Se muistuttaa, että pelastus ei ole suoritus. Se on lahja.

Kristuksen valo ei ole tarkoitettu kätkettäväksi. Se on valo, joka sytyttää myös meidän kynttilämme. Meitä kutsutaan loistamaan toisille. Olemaan valona lähimmäiselle.

**

Malmin kirkko on vuosikymmenten ajan ollut tällainen valo. Tämä rakennus ja sen työntekijät ovat kantaneet Kristuksen valoa tämän alueen ihmisille. He ovat olleet toivon ja rakkauden kantajia niille, jotka ovat sitä tarvinneet. Tämän talon tarkoituksena on avata ihmisten silmät näkemään maailma toisella tavalla.

Jeesus sanoo: “Hän kirkastaa minut.” Meidät on kutsuttu loistamaan tätä kirkkautta eteenpäin. Elämään maailman valona. Koska vielä on monia, jotka elävät pimeydessä. Monia, jotka eivät vielä tunne sitä valoa, joka näyttää jokaisen ihmisen kauniina, arvokkaana ja rakastettuna. Monia, jotka etsivät todellista valoa kaikkien maailman lamppujen keskeltä.

Rakkaat seurakuntalaiset,

eläkäämme siis Kristuksen valossa. Siinä valossa kasvaa usko, joka kantaa. Siinä syttyy toivo, joka ei sammu. Siinä syntyy rakkaus, joka ulottuu lähimmäiseen.

Iloitkaamme siitä, että Kristuksen valo on pelastava valo – valo, joka löytää tiensä syvimpäänkin pimeyteen ja johdattaa meidät kohti toivoa.

Rohkaistukaamme siitä, että Kristuksen valo ulottuu tuonelaan asti. Se voittaa kuoleman ja murtavan pimeyden.

Luottakaamme siihen, että tämä valo johdattaa meitä kohti taivasta – kotiin, jossa kirkkaus ei enää koskaan katoa.

Aamen.