Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran vaalista / piispa Teemu Laajasalo
Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran eli tuomiorovastin vaali on herättänyt kiinnostusta koko prosessin ajan. Keskustelua oli aluksi vaalitavasta ja sen valinnasta ja sittemmin yksittäisistä hakijoista. Kirkollisessa keskustelussa kiinnostus on jossain määrin jatkunut myös tuomiokapitulin tekemän vaaliehdotuksen jälkeen. Seurakunnan omassa tiedotuksessa ja myös kirkon lehdessä ei heti ensimmäisessä uutisessa kerrottu, että kärkihakijat on asetettu vaalisijoille eli paremmuusjärjestykseen. Tämä synnytti kysymyksiä siitä, ovatko ehdokkaat aakkosjärjestyksessä vai satunnaisjärjestyksessä. Seurakunnan viestintä sittemmin korjattiin ja myös uutista täydennettiin ja vaalisijat eli paremmuusjärjestys todettiin.
Monenlainen kiinnostus on hyvä asia ja kertoo siitä, että viralla ja vaalilla on väliä. Vastaavasti on syytä selventää prosessin viime vaiheen pari piirrettä, jotta asiasta ei esitetä vääriä väitteitä tai tulkintoja.
Arviointiperusteista
Kirkkoherra voidaan valita joko välittömällä vaalilla (ns. kansanvaali) tai välillisellä vaalilla. Kummassakin tapauksessa hakijat haastatellaan ja tuomiokapituli arvioi heidän ansioitaan. Välittömässä vaalissa tuomiokapituli asettaa kolme hakijaa paremmuusjärjestyksessä vaalisijoille ja välillisessä vaalissa tutkii hakijoiden kelpoisuuden ja antaa hakijoista lausunnon seurakunnalle. Tuomiokapitulin istunnolle asian esittelee tuomiorovastin valintaa lukuun ottamatta yleensä tuomiokapitulin pappisasessori. Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin pappisasessorit ovat sekä välillisiä että välittömiä kirkkoherranvaaleja koskevissa esittelyissään tavanneet nimitysperusteita kuvatessaan viitata piispainkokouksen asettaman työryhmän mietintöön Kirkkoherran viran ehdollepano (Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto, Sarja B 2003:4). Vastaavia ohjeita nimitysharkinnasta on annettu myös Kirkkoherranvaalin hallintomenettely -oppaassa (Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 23, 2015). Piispainkokouksen työryhmän mietinnössä on hakijoiden arviointia käsitelty laajemmin. Mietinnössä on viran erityisten tarpeiden määrittelystä todettu sivuilla 15–16: ”Tuomiokapituli voi ennen viran aukijulistamista varata neuvostolle tilaisuuden antaa lausunnon viran erityisistä tarpeista. Seurakunnan esittämät näkökohdat voivat olla osa niitä seikkoja, joihin tuomiokapituli perustaa näkemyksensä kirkkoherran viran erityisistä tarpeista.”
Koska tuomiokapituli on vastuussa antamastaan viran hakijoita koskevasta välillisen vaalin lausunnosta ja välittömän vaalin ehdollepanosta, on sillä oltava mahdollisuus arvioida ne viran erityiset tarpeet, joihin lausunto tai vaaliehdotus perustuvat. Muuten voisi esimerkiksi syntyä tilanne, jossa seurakunnan lausunto olisi ristiriidassa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslainsäädännön kanssa tai olisi muuten ilmeisen epätarkoituksenmukainen.
Helsingin hiippakunnan seurakunnat ovat paneutuneet viran erityisten tarpeiden arvioimiseen hyvin, eikä toistaiseksi ole tullut vastaan tilannetta, jossa seurakunnan määrittelyjä ei olisi voitu kokonaan tai osittain ottaa huomioon. Näin on myös Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kohdalla. Se ei kuitenkaan sulje pois tuomiokapitulin mahdollisuutta ottaa huomioon myös muita viran tehtävistä, toimintaympäristöstä tai lainsäädännöstä nousevia arviointiperusteita. Tällainen erityisten tarpeiden arviointi on tuomiokapitulin tavanomaista työtä jokaisen kirkkoherranvaalin yhteydessä.
Helsingin tuomiokirkkoseurakunta oli viran erityisiä tarpeita määritellessään kuvannut seurakunnan toimintaympäristöä. Tämän toimintaympäristön kuvauksen perusteella tuomiokapituli on nostanut viisi arviointiperustetta. Näistä kahdessa kaikki hakijat arvioitiin ansiovertailussa yhtä ansioituneiksi. Jäljelle jäävistä kolmesta arviointiperusteesta seurakunnan kasvoina toimiminen oli nostettu esiin myös seurakuntaneuvoston määrittelemissä viran erityisissä tarpeissa. Tätä voidaankin pitää kirkkoherran viran kannalta tärkeänä kykynä, jota on kartoitettu viime vuosina muidenkin kirkkoherran valintaprosessien yhteydessä mm. Haagan (2023), Hakunilan (2023), Lauttasaaren (2023), Munkkiniemen (2020) ja Töölön (2022) kirkkoherran viran hakijoiden haastatteluissa. Itse olen puhunut kirkkoherran kasvojen antamisen merkityksestä julkisesti ja yksityisesti usein, kaikkien seurakuntien kohdalla.
Toimintaympäristön tarpeina tuomiokapituli on nostanut esiin myös kiinnostuksen ihmisiin sekä halun ja kyvyn toimia yhteistyössä eri tavalla ajattelevien kanssa. Kirkkoherran viran tehtäviin yleensä ja Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa erityisesti kuuluu paljon vuorovaikutusta ja kohtaamista erilaisten ihmisten kanssa, oli sitten kysymys seurakuntalaisista tai alueella sijaitsevien valtiollisten, kaupungin, yliopiston, yritysmaailman ja muiden tahojen edustajista. Kiinnostus ihmisiin edesauttaa ihmisten kohtaamista avoimesti, ymmärtävästi ja lämpimästi. Kohtaamisissa annetaan kirkolle kasvot. Sillä, millaisina kirkon kasvot koetaan, on keskeinen merkitys seurakuntien tulevaisuuden kannalta. Kirkkoherra on tässä aivan erityisessä roolissa.
Tuomiokirkkoseurakunnan alue ei myöskään ole millään tavoin homogeeninen, pikemminkin päinvastoin. Jo seurakunnan n. 30 000 hengen jäsenmäärä ja alueella asuvien n. 60 000 hengen lukumäärä kertoo siitä, että joukkoon mahtuu monella tavalla ajattelevia. Tämä näkyy seurakunnan jumalanpalveluksessa kävijöiden, seurakunta-aktiivien ja myös luottamushenkilöiden joukossa. Kirkkoherran viran hoitamisen kannalta on olennaista, että kirkkoherra haluaa ja osaa olla kaikkien kirkkoherra, myös niiden, jotka ajattelevat joistakin asioista toisin.
Tuskinpa kukaan voi väittää, etteivätkö halu ja kyky olla esillä, kasvoina ja keulakuvana, kiinnostus ihmisiin ja sen myötä kohtaamisiin ja halu ja kyky toimia yhteistyössä eri tavalla ajattelevien kanssa olisi Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralta toivottuja taitoja. Nämä arviointiperusteet perustuvat seurakuntaneuvoston laatimaan toimintaympäristön kuvaukseen, jossa on kuvattu seurakunnan moni-ilmeisyyttä, merkitystä ja toimintaa yhteiskunnan, kaupungin ja paikallistasolla, seurakunnan kokoa, alueella käyvien ihmisten ja yhteistyötahojen määrää sekä työyhteisön kokoa ja vapaaehtoisten roolia. Toimintaympäristöön perustuva arviointiperusteiden ottaminen osaksi kokonaisarviointia on tavanomainen menettely. Toimintaympäristön kuvaus on julkaistu viran hakuilmoituksessa, eikä kysymys ole jälkikäteen lisätystä irrallisesta kriteeristä.
Hakijoiden vertailusta
Rekrytoinnit perustuvat aina kokonaisarvioon hakijoiden taidosta, kyvystä ja koetellusta kansalaiskunnosta. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran viran hakijoita on arvioitu 25 arviointiperusteella, joista kahdeksassa hakijat arvioitiin yhtä ansioituneiksi ja joista yksi perustui yksinomaan Psycon Oy:n tekemään laajaan soveltuvuusarviointiin.
Vertailun havainnollistamiseksi hakijoiden sijoittumista on kuvattu sanallisen arvioinnin ohella myös numeraalisesti sen mukaan, kuinka monen arviointikriteerin osalta kukin hakija on arvioitu vahvimmaksi, toiseksi, kolmanneksi jne. Esittelystä kokonaisuutena ja loppuyhteenvedosta erityisesti käy selvästi ilmi, että ansiovertailua on tarkasteltu kokonaisarviona haettavana olevan viran kannalta keskeisiä osa-alueita painottaen. Siten esimerkiksi yksi hakija, jolla on seurakuntatyön kokemusta vain noin 4,5 vuotta, on noussut kokonaisarviossa ohi toisen, jolla on seurakuntakokemusta kanttorina noin 14 vuoden ajalta, mutta ei kuitenkaan juurikaan varsinaista esihenkilö- tai kirkkoherrakokemusta.
Selvää on myös, ettei hakijoita voida arvioida kuten urheilukilpailuissa siten, että jos vaikkapa neljä hakijaa viidestä arvioidaan jossakin arviointikohdassa yhtä ansioituneiksi, jäljelle jäänyt asetettaisiin sijalle viisi. Tällainen mekaaninen taulukointi ei vastaisi todellisuutta. Nyt käytetty arviointimalli, jossa em. tapauksessa viides hakija saa sijan kaksi kertoo siitä, että hän on ehkä vain hieman vähemmän ansioitunut kuin muut hakijat, muttei suinkaan niin paljon heikompi, että hänet pitäisi määritellä muista erityisen kauas. Hakijoiden ansiovertailun tavoitteena ei voi myöskään olla itsetarkoituksellisesti ja pahimmillaan keinotekoisesti asettaa hakijoita yksitellen paremmuusjärjestykseen, jos heidän ansionsa tosiasiallisesti on arvioitavissa yhtä vahvoiksi. Mekaaninen arviointi ei voi toteuttaa hyvän hallinnon vaatimusta kokonaisarvioinnista, jossa taitoa, kykyä ja koeteltua kansalaiskuntoa peilataan viran tarpeisiin ja tehtäviin.
Tuomiokapitulin vaaliehdotus perustuu noin 25 sivun pituiseen hakijoiden ansioiden vertailuun, jossa hakijoita on arvioitu monipuolisesti kirkkojärjestyksessä säädettyjen kirkkoherran tehtävien, toimintaympäristön sekä seurakunnan ja tuomiokapitulin määrittämien erityisten tarpeiden perusteella. Esittelyn numeraalisen osion tarkoituksena on havainnollistaa kokonaisuutta esittelyn yhtenä osana. Tuomiokapitulin ratkaisu perustuu ansiovertailuun kokonaisuutena.
Virkaa hakiessaan hakija väistämättä asettaa itsensä ulkopuolisten, rekrytointia valmistelevien ja siitä päättävien arvioitavaksi. Arvioitavaksi asettuminen ei aina ole helppoa. Viime kädessä kuitenkin työnantajatahon asiana on arvioida niin viran tarpeet kuin hakijoiden ansiotkin eikä virkavalinta voi missään vaiheessa perustua yksittäisen hakijan subjektiiviseen näkemykseen omista ansioistaan tai siitä, miten hakijoiden ansioita olisi pitänyt kokonaisharkinnassa painottaa.
Välittömän vaalin etuna on, että seurakuntalaisilla on valinnassa ratkaiseva rooli. He pääsevät valitsemaan hyvistä mutta keskenään erilaisista hakijoista itselleen kirkkoherran. Helsingin tuomiokirkkoseurakunta saa hyvän kirkkoherran tämän vuoden joulukuussa.