Piispa Teemu Laajasalon puhe saamenkielisissä Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa Helsingin tuomiokirkossa 29.11.2025 klo 14
Ärvvsa säʹmmla, šiõǥǥ naʹzvaan, Árvusiih sämmiliih, pyereh usteveh, Árvvus adnon sápmelaččat, buorit ustibat, rakkaat saamelaiset, hyvät ystävät,
Onpa mukavaa aloittaa joulunaikaa täällä teidän kanssanne. Olemme hienosti etuajassa – laulamme jo ensimmäiset Kauneimmat joululaulut adventin aattona. Se on kaunis perinne.
Lauloimme juuri inarinsaameksi laulun Argâhuolâidâd tiiptte pääcciđ – Arkihuolesi kaikki heitä. Alpo Noposen sanoittama ja Leevi Madetojan säveltämä laulu on yksi rakastetuimmista suomalaisista joululauluista. Se syntyi vuonna 1916, aikana jolloin Suomi eli poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Ensimmäisen maailmansodan varjo ulottui tännekin: elintarvikkeita säännösteltiin, hinnat nousivat ja yhteiskunta oli levoton. Pelko tulevasta oli todellinen.
Siksi on melkein käsittämätöntä, että kaiken tämän keskellä kirjoitettiin laulu, joka ei vain pyydä unohtamaan huolia, vaan suorastaan heittämään ne pois. Ehkä juuri siksi laulu on meille edelleen niin rakas. Sen sanoma ei riipu olosuhteista, vaan jostain syvemmästä. Joulun keskellä se kehottaa katsomaan maailmaa hämmästyttävällä huolettomuudella.
Laulu ymmärtää ihmisen huolia. Se ei väitä, ettei huolia olisi. Päinvastoin: se tunnustaa, että maailman yö voi olla raskas. Sen sanoma ei ole, että keskitytäänpä nyt jouluun ja ajatellaan positiivisesti. Sen sanoma on, että on olemassa Joku, jolle huolen voi heittää. Jos käyttäisimme nykykieltä, voisimme sanoa, että ihminen saa ulkoistaa huolensa Jumalalle. Huolehtiminen on Jumalan ydinosaamista.
Todelliset joulunalushuolemme eivät useinkaan liity koristelemiseen tai piparkakkutalojen onnistumiseen. Yhdellä tämän joulun huoli on avioero. Toisella yt-neuvottelut. Kolmannella läheisen kuolema, konkurssi tai etääntynyt suhde omiin lapsiin. Huolet ovat erilaisia ja samalla samanlaisia: huolessa happi häviää, ilo loppuu ja toivo menee. Mutta tämän laulun kehotus on rohkea juuri siksi, että se tunnistaa todellisuuden – ja silti sanoo, ettei kaikkea tarvitse kantaa itse.
Laulu on myös tosissaan. “Viel’ on auvona ihmisten.” Joulutähti ei ole vain kaunis muisto tai runollinen kuva. Se ei ole historian koriste, vaan tämänkin ajan todellisuus. Helposti pienennämme Jumalan tunteeksi tai tunnelmaksi. Mutta kun huoli on todella suuri, sitä ei voi heittää mielikuvan varaan. Silloin voi turvata vain siihen Jumalaan, joka on meistä riippumaton – sellaiseen Jumalaan, jonka olemme yhdessä tunnustaneet: Isään, joka näkee ja tuntee, Kristukseen, joka kantaa, Pyhään Henkeen, joka lohduttaa. Joulun Jumala ei ole kuvitelma. Hän on Toivo itse.
Laulu puhuu myös taivaasta. “Siintää onnelan kaukomaat.” Se muistuttaa, että joulun sanoma on lopulta taivaallinen sanoma. Kristus syntyy kantamaan meidän arkihuolemme – ja vielä kerran meidät itse taivaan huolettomuuteen. Joulun ilo ei perustu siihen, että ihminen olisi hyvä tai onnistunut. Joulun ilo syntyy niillekin, jotka ovat väsyneitä, pieniksi tulleita, epäonnistuneita. Jumala ei odota, että ihminen nousisi ylös, vaan että ihminen suostuu kannettavaksi.
Niinpä – arkihuolesi kaikki heitä. Ei huolettomuuden vuoksi, vaan luottamuksen vuoksi. Ei siksi, että elämä olisi helppoa, vaan siksi, että Jumala on todellinen. Ja siksi myös me voimme tänä adventtina, keskellä tulevaisuuden epävarmuutta, heittää huolemme sellaisen Jumalan kannettavaksi, joka ei väsy, ei katoa, ei unohda.
Hyvää adventinaikaa teille kaikille!